Veisivät edes paalaamolle… loppuis tää tyhjyys… tarpeettomuus… josta ei voi paeta… voi vain odottaa uutta alkua… jota ei koskaan tule…
Näitä tuumasi muuan ulkorakennuksen
suojassa pressun alla oleva auto. Auto, joka oli ollut siellä jo hyvin kauan.
Se muisti nimensä. Se oli Ford Anglia. Ja se muisti sitä, kuinka se oli ollut
erään perheen uskollinen palvelija. Mutta aika oli muuttunut. Ne vanhemmat
olivat kuolleet. Heidän talokin oli ollut pitkään tyhjillään. Sitten siihen
muutti perheen poika. Joka oli jo aikuinen, keski-ikäinen mies. Poika toi
mukanaan perheensä. Muuttivat syrjäseudulle.
Perheellä oli kuitenkin uudet autot.
Anglia aisti ne. Japanilaisia. Sellaisia tuulitunnelissa suunniteltuja. Kaikki
saman näköisiä. Ei niitä erottanut toisistaan. Eivät ne olleet autoja. Ne
olivat moottorilla varustettuja tietokoneita. Paljon bittejä, mutta ei sielua. Anglia
tiesi olevansa oikea auto. Auto, jolla oli sielu. Joka kaipasi itselleen
ihmistä. Autot tykkää, kun niillä ajaa. Niin oli tykännyt Angliakin. Mutta
sillä ei oltu ajettu enää pitkään, pitkään aikaan.
Niinpä se oli vajonnut jo kauan sitten
syvään auton horrokseen. Jossa se näki aika ajoin mukavia, pakokaasunkäryisiä
unia menneiltä vuosilta. Joskus se havahtui kun tunsi, kuinka pressu sen päältä
vedettiin pois ja ihmiset tulivat sen sisään mutta se tiesi että ne olivat vain
perheen lapset jotka tulivat leikkimään sillä. Se tietysti piti siitä kun sen
sisällä oli elämää mutta se tiesi myös että niillä lapsilla ei ollut sitä
tärkeintä.
Virta-avainta. Virta-avainta joka olisi
kääntynyt virtalukossa ja antanut Anglialle uuden elämän.
Vuodet kuluivat. Anglia oli hyvin
tietoinen vuodenajoista vaikka ne eivät siihen vaikuttaneetkaan niin kuin
ihmisiin. Mutta se tunsi, kuinka aika jäyti sitä. Tietysti kun se oli suojassa
se hidasti ruostekuolemaa. Välillä se toivoi, että se oltaisiin oltu jo aikaa
sitten jätetty täysin suojatta ulos. Niin että ruoste lopettaisi jossain
vaiheessa sen tietoisuuden ja veisi sen autojen lopulliseen unohduksen yöhön.
Se oli luopunut toivosta jo aikaa sitten
ja toivoi vain sitä olemattomuuden siunausta. Sitten tuli taas eräs kevät.
Lumet olivat sulaneet pihalta ja Anglia kuuli kuinka kaksi miestä käveli
ulkorakennusta kohti. Toinen oli talon isäntä. Hänen äänensä Anglia tunnisti.
Mutta toinen oli joku vieras. Ei lapsi, vaan aikuinen mies. Pressu nykäistiin
Anglian päältä jälleen.
- No niin… siinähän se on… isältä se jäi…
minä en vaan jotenkin ole osannut luopua siitä… vaikka laittamistahan se
vaatisi… mutta en minä itse ole saanut aikaiseksi… enkä minä varmaan
osaisikaan… katto itte, että kiinnostaako… onhan tässä kyllä sinänsä sitä vanhan
auton tunnelmaa… ja ei sillä ole ajettu ihan kahtasataatuhattakaan…
Se toinen mies aukaisi ensiksi konepellin
ja tutki tarkasti. Niin Anglialle ei oltu tehty ikään aikaan. Sitten se jatkoi
tutkimista. Ja välillä nosti Angliaa tunkilla katsastaakseen pohjaa. Sitten se
mies löi oven kiinni ja sanoi talon isännälle:
- Hyvät pellithän näissä on aina ollut. Ja
äkkikattomalla moottori ja tekniikka ei näytä ollenkaan toivottomalta. Mitä
sinä tästä pyydät?
Isäntä oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi
sitten:
- Kyllähän se on sillä lailla että jos
sinä viet tämän pois niin minä saan lähinnä lisää tarpeellista säilytystilaa.
En minä tälle sais koskaan mitään tehtyä kuitenkaan. Niin että hyvähän se on
jos se menee jollekin joka laittaa sen ajoon. Niin että oliskos pari pulloa
Äkkölämäkölän Bönjakkia?
- Oletko tosissas?
- Olen.
Anglia kuuli sen läpsähdyksen jonka se
tiesi tarkoittavan sitä, että ihmiset olivat sopineet jotain keskenään ja
lyöneet kouraa kouraan. Se oli myyty. Ja se tunsi kipinän. Toivon kipinän. Hieman
se oli kyllä loukkaantunut kun se myytiin niin halvalla mutta ymmärsi samalla
että nyt oli turha ylpeillä. Olihan sillä mahdollisuus uuteen elämään. Se
työnnettiin trailerille ja se uusi mies hinasi sen kotiinsa. Se koti oli joskus
ollut pieni huoltamo jonka yläkerrassa mies asui. Ja alakerrassa oli, hitto
vie, lämpimät tilat johon se hinattiin.
Seuraavana päivänä mies nosti Anglian
pukeille ja se kuuli tutun äänen. Hitsausvehkeet. Hitsaamisen kuuma liekki ei
tehnyt siihen kipeää niin kuin se olisi ihmiselle tehnyt. Päinvastoin, se oli
kuin antibioottia joka poisti siitä tulehtuneita alueita. Työ kesti aikansa. Mies
irrotti kuluneita osia ja laittoi uusia tilalle. Miehellä ei ollut kiire mutta
ei ollut Angliallakaan. Se oli tottunut odottamaan. Lopulta työt oli tehty. Ja
Anglia tunsi itsensä paljon terveemmäksi kuin pitkään, pitkään aikaan.
Heti alkuun mies oli irroittanut siitä
moottorin, tutkinut sitä aikansa ja todennut:
- Ei tätä tartte vaihtaa. Kyllä tästä
pelin saa.
Odotus kesti taas aikansa. Mutta kun mies
kiinnitti moottorin takaisin Angliaan se tunsi niin kuin ihminen olisi tuntenut
kun se oli ollut sydänleikkauksessa ja saanut itselleen taas terveen sydämen. Sydämen,
jota moottoriin kaadettu öljy piti terveenä. Sitten se tunsi kuinka
polttoainesäiliön korkki aukesi ja sen sisään alkoi virrata elämän nestettä.
Bensiiniä.
Mies istui ohjaajan paikalle ja totesi:
- Jaahah, kaveri. Koitellaas…
Mies käänsi virta-avainta. Startti
kitkutti hetken aikaa mutta sitten jyrähti ja Anglia tunsi kuinka kaikki
sylinterit alkoivat toimia. Ensimmäistä kertaa niin kovin, kovin pitkään
aikaan. Anglia olisi halunnut jo ajolle mutta mies sammutti moottorin ja lisäsi
siihen vielä jotain.
Siirtokilvet.
- Huomenna käydään lyömässä sut leimalle.
Ja niin kävi. Auto nautti ensimmäisestä
ajomatkastaan pitkään aikaan ja tunsi sen paikan mihin mies sen ohjasi.
Katsastuskonttori. Katsastaja tutki Anglian tarkoin ja sanoi sitten miehelle:
- Ei huomauttamista. Hienosti sinä olet
tämän kyllä laittanut. Sinähän saisit tään kyllä museokilpiinkin.
- Joo, mutta minä meinasin ajella tällä
kyllä ihan vakituisesti. Niin ettei tarvitte päiviä kytätä. Kas kun minä
tykkään tämmösistä. Ne uudet playstation-autot kun melkein ajavat itte itteään.
Tämä on taas semmonen että tätä pitää oikeesti ajaa. Ohjaustehostin on
hauiksessa ja jarrutehostin jalassa.
Mies istui Angliaan ja ajoi kohti kotiaan.
Joka oli tietysti Angliankin uusi koti. Vastaan tuli jossain vaiheessa myös
vanha pallosilmä-Lada jonka toinen etuvalo räpsähti hetkeksi pois päältä ja syttyi
taas uudestaan. Ihan kuin se olisi iskenyt Anglialle silmää ja sanonut: ”tervetuloa
remmiin, vanha kollega”.
Oli kevät. Niin mies kuin Anglia näkivät
tien ylittävät valkeat linnut. Joutsenet olivat taas palanneet. Mutta niin oli
palannut Angliakin. Se ei ollut enää ruostuva romu. Se oli jälleen ihmisen
auto. Ylpeä sellainen.
Autot tykkää kun niillä ajaa.
