Helsinki, näinä päivinä…
Voi helvetti tätä elämää…
Näin tuumi eräs pitkäaikainen kokoomuksessa varsin menestyksekkään uran tehnyt poliitikko joka istui kalliisti sisustetussa kodissaan ja jolla oli menossa illan kuudes viskilasi. Eihän se kuuteen jäisi joten edessä olisi taas punasilmäinen aamu. Noin päällisin puolin hänellä ei olisi pitänyt olla mitään valittamista. Puitteet ja kulissit olivat täysin kohdallaan ja hän oli tunnettu, tunnustettu, luotettu ja arvostettu kokoomuksen arvopohjasta kiinni pitävä mies.
Mutta siinähän se ongelma olikin. Hän oli ehkä niitä viimeisiä kokoomuslaisia jotka olivat lähteneet mukaan politiikkaan muussakin kuin broileriuramielessä. Itse asiassa hän oli kateellinen omat ratkaisunsa tehneelle Wille Rydmanille. Se nuori mies muistutti häntä aikanaan. Silloin nuorempana. Sillä erolla että Rydman oli uskaltanut aukaista suunsa aivan toisella tavalla kuin hän.
Hän puolestaan ei ollut uskaltanut ja vaikka hänellä oli omia järkeviä ajatuksia ja mielipiteitä sekä halua viedä niitä eteenpäin hän pysyi tiukasti kiinni puoluekurissa. Haluten säilyttää paikkansa ja uskoen siihen, että kokoomuksen kautta hänellä olisi kuitenkin paras mahdollinen vaikutusväylä. Toisihan se tietysti myös huomattavia henkilökohtaisia etuja.
Kunnes… no siitä oli muutama viikko. Hän oli yhtä-äkkiä, monien vuosien jälkeen tajunnut ettei hän ollut koskaan ollut mikään vaikuttaja. Eikä edes poliitikko. Hän oli pappi. Tai ei oikeastaan pappikaan. Vaan kuoripoika joka lauloi kirkkokuorossa virsiä jotka papit olivat hänelle kirjoittaneet. Ja ne uususkonnon papit, tai papittaret pitivät yllä epistolaa joka oli hänelle vierasta ja vastenmielistä mutta jota hänen oli veisattava koska uususkonto oli jo muodostunut dogmiksi ja sen vastustaminen oli tabu. Vastustamisesta saisi uususkonnollisen kirkonkirouksen. Joka tietäisi uraitsemurhaa ja muuttumista muurahaiskansalaiseksi. Sitä hän ei kestäisi.
Hänen oli pakko julkisesti kannattaa tai ainakin olla vastustamatta kehitysmaalaista haittamaahanmuuttoa joka toi maahan aina vain lisääntyvää väkivaltaa ja muutti maan aina vain enemmän turvattomaksi erityisesti näiden papittarien omalle sukupuolelle, joskaan ei tietenkään papittarille itselleen. Hän inhosi sitä. Hän vihasi sitä. Mutta se oli osa uususkontoa johon kokoomus oli sitoutunut. Sen vastustaminen oli tabu. Siksi hän oli hiljaa ja totteli.
Hänen oli pakko julkisesti kannattaa koko Suomen talouselämän ja suomalaisten talouden rapistuttamista ja jopa tuhoamista täysin turhan ja ylimitoitetun ilmastohysterian nimissä. Hän tiesi aivan hyvin mitä se saisi aikaan Suomelle, ja kaikki vain siksi että se ruokkisi uususkonnon papittarien aina vain nälkäisempää egoa. Hän vihasi sitä ja omaa osaansa siinä mutta se oli osa uususkontoa johon kokoomus oli sitoutunut. Sen vastustaminen oli tabu. Siksi hän oli hiljaa ja totteli.
Hänen oli pakko hyväksyä se uususkonnon dogmi että perinteinen suomalainen kristinusko oli jotain vanhentunutta ja naurettavaa mutta sen sijaan uususkonnon ikiomassa mielikuvituksessaan kehittämä kuva ihmisiä totaalisesti alistavasta islamista oli jotain raikasta ja tuoretta joka toisi oikein mukavan säväyksen nuutuneeseen suomalaiseen ilmapiiriin. Hän vihasi sitä ja omaa osaansa siinä mutta se oli osa uususkontoa johon kokoomus oli sitoutunut. Sen vastustaminen oli tabu. Siksi hän oli hiljaa ja totteli.
Hän vihasi myös EU:ta ja omaa sokeuttaan siinä. Hän oli aikanaan, nuorena miehenä kannattanut EU:ta koska uskoi sen olevan valtioiden välisen vapaakauppaliiton joka hyödyttäisi Suomea kaikin mahdollisin keinoin. Hän oli poliittisella urallaan oppinut sen tosiasiassa olevan utopistien hallussa olevan valtioiden itsemääräämisoikeutta nielevän hirviön jolle Suomi oli vain tyhjiin imettävä Takahikiän Perähikiä joka teki alistumisestaan itsetarkoituksen. Hän vihasi sitä ja omaa osaansa siinä mutta se oli osa uususkontoa johon erityisesti äärimmäisen federalistinen kokoomus oli sitoutunut. Sen vastustaminen oli tabu. Siksi hän oli hiljaa ja totteli.
Erityisesti hän inhosi ja vihasi feminismiä. Varsinkin sitä intersektionaalista feminismiä jota opinkappaletta kokoomus ei suostunut edes arvostelemaan kun se ei uskaltanut. Sitä mieletöntä aatetta joka teki yhteiskuntaa ja ihmisiä suojelevasta normaalista vanhentuneen epänormaalin ja kaikista sairaista perversioista uuden normaalin. Ehkä eniten hän vihasi sitä, että se ei suinkaan tuonut mainostamaansa tasa-arvoa vaan nosti kaikkein höyrähtäneimmät naisyksilöt koskemattomiksi ja kaiken arvostelun yläpuolelle. Nosti kansakunnan kaapin päälle täysiä nollia joiden ainoa osaaminen oli valittaminen, ruikuttaminen ja pullalla syötetyn itsensä marttyyriksi nostaminen. Hän vihasi sitä sekä omaa alistumistaan ja vaikenemistaan sen edessä mutta sekin oli osa uususkontoa johon kokoomus oli sitoutunut. Tai ennemminkin ajautunut. Sen vastustaminen oli tabu. Siksi hän oli hiljaa ja totteli.
Eniten hän inhosi ja häpesi itseään. Hän oli tässä kaikessa liian syvällä eikä mukavuudenhalussaan uskaltanut hypätä pois. Hän katseli kateellisena Wille Rydmania joka oli tehnyt sen, mihin hän ei koskaan pystyisi. Rydman oli tehnyt johtopäätöksen ja toiminut. Voi kyllä, kyllä hänkin oli tehnyt johtopäätöksen. Mutta hän ei koskaan toimisi. Sillä eihän hän ollut enää mikään poliitikko. Eikä edes se pappi. Tai papitar. Hän oli vain kuoripoika joka ei uskaltanut lähteä turvallisen kirkon helmasta. Eikä hän koskaan uskaltaisi sanoa papittarelle vastaan. Kun eihän hän uskaltanut katsoa papitarta edes silmiin.
Hän painaisi päänsä. Nyt ja jatkossakin. Mielettömyyden edessä. Niin kuin kunnon kokoomuslaisen kuuluikin.
