Kun tänne Huitsinnevadan Örnätjärvellekin satoi hiljattain ensilumen – joka tosin suli pian pois – niin tuli mieleen pieni takauma turvallisilta Kekkoslovakian ajoilta. Oliskohan se ollut 1975 tai 1976. Me asuttiin Oy Firma Ab:n asuinalueella ja siellä asustavan mölliporukan kanssa oli hyvä olla. Siellä ei kiusattu ketään. Toisin kuin koulussa. Sehän oli marraskuuta, niin kuin nytkin. Asuinalueella oli sekä kerrostaloja että rivareita. Niitten eteläpuolella oli muutaman hehtaarin metsikkö ja siinä vieressä tyhjiä puutaloja joita sanottiin Maatilaksi. Sitä ei kukaan kertonut että oliko se joskus oikeasti ollut maatila.
Me liikuttiin siinä metsikössä ja Maatilalla. Iltapimeällä. Kauempaa katuvalot heijastivat vähän valoaan metsässä oleviin koivunrunkoihin saaden metsään näyttämään hieman aavemaiselta ja sekös ruokki mukavasti sitä maailman ehkä suurinta luonnonvoimaa eli pikkupojan mielikuvitusta. Metsässä oltiin aina suurella seikkailulla. Vähän kauempana metsässä näkyi pieniä punaisia hehkuvia pisteitä. Siellä isommat pojat olivat salatupakalla. Olivat panneet pennit jonoon ja ostaneet sippitopan punaista Malporoa – ei kukaan osannut lausua Marlboro – tai sitten lännenmiesten tupakkaa eli Coltia.
Olisko kello ollut illalla seitsemän ja kahdeksan välillä. Ei ollut vielä kotiintuloaika eikä kukaan meidän tekemisiä vahtinut. Eivät vanhemmatkaan olisi tajunneet että miksi ihmeessä niitä möllejä pitäisi vahtia. Kunhan tulivat määrättyyn aikaan kotiin. Meillä oli monella sellaiset sen ajan peltiset litteät taskulamput. Niitten kanssa seikkailtiin siinä metsikössä ja Maatilalla. Ei me sieltä varsinaisesti mitään etsitty mutta oli mukavaa osoitella taskulampulla.
Sitten me huomattiin, että hei, alkaa sataa lunta. Ensilumi. Tuttuun tapaan se tuli kuin tuumien. Aivan kuin hiutaleet olisivat katselleet ympärilleen hitaasti pudotessaan ja miettineet, että mihinkäs sitä olisi mukavinta asettua talven ensimmäisinä sanansaattajina.
Kiva!
Se toi pojanmöllien mieleen tulevan talven ja kaiken sen mukavan, mitä se toi mukanaan. Saatiin tehdä lumilinnoja. Ja lumiukkoja. Käydä lumisotaa. Ja laskea pulkalla mäkeä samalla asuinalueella sijaitsevassa mäessä. Oy Firma Ab:n miehet jäädyttäisivät taas lätkäkaukalon. Ei siinä reunat sinänsä olleet kuin parikymmentä senttiä mutta sehän ei tahtia haitannut. Eikä me silloin edes sanottu sitä lätkäksi vaan lähdettiin pelaamaan jäkistä. Oli pian aika laittaa lämärilavat kuntoon. Kertoivathan hiljakseen putoavat lumihiutaleet myös tulevasta pikkupojan joulusta. Joulusta, jota silloin vielä kannatti odottaa. Sekä tietysti uudesta vuodesta ja siihen olennaisesti kuuluvasti möllien pommipartiosta.
Tuleva talvi olisi pikkupojille mukava. Varsinkin kun ei tarvinnut miettiä niitä aikuisten juttuja eli kuinka sen lumen kanssa taas pärjättäisiin. Meillähän ei ollut sellaista ongelmaa. Oy Firma Ab:n traktorit aurasivat lumen pihastakin. Ei pikkumöllin tarvinnut sellaisia miettiä.
Näin vanhemmittaan sitä luovaa työtä on joutunut miettimään eräänkin kerran. Samoin sitä – mitä pikku-Ykän ei tarvinnut miettiä – että kuinkahan paljon se lämmitys taas talvella maksaa. Ensimmäiset lumihiutaleet saavat nykyisin aikaan spontaanin hiljaisen kirosanan.
Aikuinen Ykä on aika kateellinen pikku-Ykälle. Niin kuin muutenkin niille yksinkertaisemmille ja selkeämmille sekä nyt jo kovin kaukaisille ajoille.
