Tapahtuma-aika: Joskus tulevaisuudessa
Vanha Terroristipäällikkö istui kahvilassa odotellen erästä ystäväänsä ja joi kahvia, joka oli terästetty tukevalla viskipaukulla. Vanha Terroristipäällikkö oli virallisesti oikeauskoinen Ankaran Jumalan uskollinen alamainen ja silloin alkoholi oli oikeastaan häneltä kielletty. Tosiasiassa hän ei uskonut muuhun eikä palvonut muuta kuin itseään.
Ja hänellä itsellään oli viime aikoina mennyt huonosti. Eihän siitä ollut kuin hetkinen, kun kaikki rullasi mukavasti omalla painollaan. Hän oli ollut Hahmo. Hän oli ollut Jotakin. Sankari. Tunnettu vapaustaistelija. Ennen kaikkea hän oli ollut hyvin varakas mies. Hänkin oli aikanaan aloittanut riviterroristina, mutta noussut röyhkeytensä, häikäilemättömyytensä ja armottomuutensa ansiosta hierarkiassa nopeasti ylöspäin. Hänen ei ollut enää aikoihin tarvinnut painaa liipaisinta. Riitti, että hän antoi käskyjä.
Ollessaan vielä hierarkiassa ylöspäin kohoava Nuori Terroristi, hän oli oivaltanut jo silloin varsin mainiosti homman idean. Ei toiminnassa ollut kyse mistään vapaustaistelusta. Kyse oli varsin menestyksekkäästä liiketoiminnasta, jota hän itse nimitti marttyyribisnekseksi. Hänen johdettavakseen tuli aina uusia nuoria hölmöjä, jotka olivat valmiita sitomaan ylleen pommivyön ja räjäyttämään itsensä väkijoukossa. Ja toisia hölmöjä, jotka ampuivat raketteja rajan yli Viholliskansan puolelle.
Raketeilla ei ollut minkäänlaista tosiasiallista sotilaallista merkitystä. Mutta ne saivat aikaan sen, että aika ajoin Viholliskansa sai tarpeekseen, poltti päreensä ja vastasi monikymmenkertaisella voimalla. Ja koska Vanha Terroristipäällikkö oli viisaasti määrännyt raketit ammuttavaksi juuri sieltä, missä oli paljon siviilejä, sai Viholliskansan vastaisku aikaan yllin kyllin uusia marttyyreita. Ja sitä myötä taas uusia vapaaehtoisia.
Ennen kaikkea se sai aikaan länsimaalaisten avokätisiä ja jatkuvia avustuksia, jotka takasivat Vanhalle Terroristipäällikölle oikein mukavan elintason. Vaikka hän jaksoi aina ihmetellä länsimaalaisten hyväuskoisuutta, hän oli kuitenkin ymmärtänyt olevansa siellä jonkunlainen muoti-ilmiö. Vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen. Tajusihan hän toki, että typerät länsimaalaiset ostivat hänen kauttaan itselleen hyvää sosiaalista omaatuntoa, mutta jos homma kerran pelitti, niin oli aivan sama, millä perusteella se pelitti.
Niinpä hän tarjosi länsimaisille humanisteille sitä, mitä ne halusivatkin. Tällainen jatkuva, puolittain käytävä sota oli juuri sellainen ikiliikkuja, mitä Vanha Terroristipäällikkö halusi, tarvitsi ja piti aktiivisesti yllä. Se oli omanlaistaan taiteilua. Mikäli Viholliskansan kanssa oltaisiin alettu käymään täysimittaista sotaa, olisi tuloksena ollut nöyryyttävä selkäsauna. Viholliskansa oli paremmin aseistautunut, organisoitunut ja yleensäkin taitavampi. Rauha taas ei tullut kysymykseenkään. Sehän pilaisi kaiken.
Terroristijärjestön yksi tärkeimpiä opinkappaleita oli aina ollut Viholliskansan kertakaikkinen tuhoaminen. Hävittäminen maan päältä niin kertakaikkiaan. Vanha Terroristipäällikkökin oli aika ajoin muistuttanut tästä tärkeästä tehtävästä, mutta oli itsekseen siunannut sitä, ettei se ollut edes teoriassa mahdollista. Viholliskansa oli aivan liian vahva, ja jos sen hävittäminen olisi jollain ihmeellä onnistunutkin, niin sehän olisi tiennyt sitä, että hän itse olisi joutunut pyörittämään siviiliyhteiskuntaa, eikä hänellä ollut harmainta aavistusta siitä, kuinka sitä pyöritettäisiin. Silloin hän joutuisi delegoimaan sekä vastuuta että ennen kaikkea valtaa, ja sehän ei käynyt päinsä.
Siksi hän – ja kaltaisensa – pitivät yllä marttyyribisnestä, puolittaista sotaa joka piinasi monia, mutta hyödytti eräitä. Esimerkiksi häntä. Ja järjestelmä toimi. Vuosikymmeniä.
Kunnes jotakin tapahtui.
Tuli uusi sukupolvi, eikä se ollutkaan enää kiinnostunut. Ehkä se oli vain kertakaikkiaan kyllästynyt. Joka tapauksessa uusia marttyyreja ei enää tahtonut löytyä vanhaan malliin. Mielenosoituksia oli kyllä edelleenkin. Mutta tällä kertaa niissä vastustettiin tappamista yleensä. Puolin ja toisin. Ja sosiaalinen media kertoi, että Viholliskansan puolella pidettiin samanlaisia mielenosoituksia.
Tilanne alkoi näyttää todella pahalta. Vanha Terroristipäällikkö ymmärsi, että nyt ei auttanut muu kuin suututtaa Viholliskansa oikein kunnolla. Raketteja ammuttiin urakkatahtia. Viholliskansan puolustus torjui ne kaikki. Mutta tärkeintä oli, että se ei ampunutkaan takaisin.
Ja lopulta tapahtui se kaikkein pahin. Syttyi rauha.
Ja rauhan myötä hänestä ja kaltaisistaan tulikin tarpeettomia. Avustuksetkin siirtyivät eri kanaville. Siviilihallinnon alaisuuteen. Nyt tarvittiin hallintohenkilöstöä, yrittäjiä, sähköasentajia, muurareita, rakennusmiehiä, lastenhoitajia ja opettajia.
Mutta kuka palkkaisi työttömän terroristin?
Häntä ei tarvittu. Ei hän osannut kuin tappaa. Oikeastaan hän ei osannut enää sitäkään, vaan hän osasi lähinnä tapattaa. Ja jos hänen toimiaan tarkasteli, niin siinäkään hän ei ollut oikein hyvä. Hän kun osasi lähinnä tapattaa vain omiaan. Siviilihallinto ei tietenkään ymmärtänyt sitä, että omien tapattaminen oli välttämätöntä marttyyribisneksen kannalta. Niinpä se alkoi esittää ikäviä kysymyksiä.
Oliko Vanha Terroristipäällikkö ollut tarpeellinen alun perinkään?
Olisiko ilman Vanhaa Terroristipäällikköä voinut tappamisen lopettaa jo aikaa sitten?
Oliko Vanha Terroristipäällikkö jatkanut tappamisen kierrettä tietoisesti? Hyötyäkseen siitä itse?
Kysymyksiä esitettiin jo. Vanha Terroristipäällikkö tiesi olevansa vielä jonkunlainen ikoni. Mutta aikanaan ikoni nostettaisiin seinältä ja katsottaisiin, mitä sen taustalta löytyisi. Silloin ei enää kyseltäisi. Silloin kuulusteltaisiin. Vanha Terroristipäällikkö hieroi kaulaansa. Tuntui, kuin sitä puristaisi hirttoköysi. Mutta sitten hänen ystävänsä saapuikin paikalle. Eihän mies oikeasti ollut hänen ystävänsä. Ei heillä ollut ystäviä. Mutta olipa liittolainen kumminkin. Samanlainen mies kuin hänkin. Mies, joka myös oli saanut hyvätasoisen elantonsa jatkuvasti ylläpidetyn puolittaisen sodan rintaruokinnasta. Mies, joka Vanhan Terroristipäällikön tavoin oli menettänyt paljon ja muuttunut tarpeettomaksi. Ja yhtä lailla mies, jolla oli suunnitelma.
Uusi siviilihallinto ei ollut vielä kokonaan betonoinut asemaansa. Poliisi oli vielä heikko. Jos aikoi yrittää, niin nyt olisi sen aika. Heillä oli vielä hallussaan aseita ja miehiä jotka olivat halukkaita käyttämään niitä. Miehiä, joille tylsä siviilielämä ei riittäisi, vaan jotka haluaisivat hekin olla enemmän. Olla Jotakin. Ei tarvittaisi kuin pari pommiräjähdystä sopivassa paikassa. Ja väite, että Viholliskansa oli niitten takana. Sen jälkeen hyökkäys siviilihallintoon. Kansallisen itsepuolustuksen nimissä. Vallan verinen vakiinnuttaminen. Siviilihallinnon johtajien teloittaminen osallisina pommi-iskuihin. Viholliskansan kätyreinä.
Länsi uskoisi väitteet. Se uskoi mitä tahansa. Se oltiin jo nähty. Avustukset alkaisivat kulkea taas oikeita kanavia. Puolittaisen sodan rintaruokinta alkaisi uudestaan. Ja he olisivat taas Jotakin.
Kannattaisi yrittää. Rauhan henkilökohtainen hinta oli heille liian suuri. Sitä he eivät olisi valmiita maksamaan. Maksajan tuli aina olla joku toinen.