Tämän postauksen inspiraatio tuli suuresti arvostamien kommentoijien Rouva Anon ja tira+:n kommenteista. He kun nostivat esille tämän Fatim Diarran joka on tietynlainen Ajan Hengen arkkityyppi. Hänhän on Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja hän on päässyt asemaansa laajan substanssinsa ansiosta. Substanssi koostuu seuraavista merkittävistä asioista:
1. Ihonväri
2. Sopiva vihervasemmistolainen puolue
3. Ihonväri
4. Feminismi
5. Ihonväri
6. Tavallisiin suomalaisiin kohdistettu halveksunta
7. Ihonväri
Postaus ei koske sinänsä kyseistä Diarraa vaan vihervasemmistolaisia feministejä yleensä. Kas kun siinäkin – jopa siinä – porukassa saattaa olla ajattelevia ihmisiä. Leipäpapittaria. Olosuhteiden pakosta. Nämä ihmiset, joilla on tietysti takanaan sopiva yhteiskunnallinen yliopistokoulutus – tai ainakin osa sitä, niin kuin eräillä – toimivat valtamediassa, yliopistoissa, NGO-organisaatioissa ja osa heistä on päässyt jopa kansanedustajaksi. Merkittävissä asemissa. Vaadittua epistolaa julistaen.
Se vaadittu epistolahan on sinänsä vain feminististä valittamista, ruikuttamista ja uhriutumista mutta he tietävät että se menee valtamediassa ja omassa samanhenkisessä lössissä heittämällä läpi eikä muuta tarvitakaan. Kas kun siitä on tullut muotia eikä keisarinnan paljasta persettä uskalleta paljastaa. Jos he joutuvat puolustuskannalle, he vastaavat että tämä on epäsensitiivinen ja turvaton tila niin kuin se eräs indoeurooppalainen toimittelijatar joka halusi esittää jotain muuta kuin indoeurooppalaista. Tietysti onnistuen. Hänkin on yksi Ajan Hengen arkkityyppi.
Mutta jos tässä porukassa on ajattelukykyisiä ihmisiä niin mitä he ajattelevat kun he katsovat kotonaan peiliin? Jos he ovat itselleen rehellisiä?
Se olisi heille aika karua kertomaa. Se sanoisi:
Minä olen aikani tuotteena jalustalle nostettu nolla, jolle kenelläkään ei ole tosiasiallista tarvetta.
Minä olen luonut urani valittamalla, ruikuttamalla ja uhriumalla pelkästään sukupuoleni perusteella ja minulla on ollut niin uskomattoman hyvä tuuri että elän aikaa, jolloin se on muotia ja se mahdollistaa sen, että toiset elättävät minut vaikka eivät haluaisi.
Minä en osaa tehdä mitään.
En rakentaa, en korjata, en huoltaa. Yksityisellä sektorilla ei ole minulle mitään käyttöä.
Ei minulle ole tosiasiallista käyttöä julkisellakaan sektorilla. Ainakaan sen siinä osassa jossa varsinaisesti tehdään jotakin. Niitä ihmisille välttämättömiä palveluja.
Olen lukenut yliopistossa jotakin jota kukaan ei tarvitse. Minulle on tarjolla vain toisten maksama suojatyöpaikka joka on nostanut minut nykyiselle jalustalleni. Mutta toki minä haluan siellä pysyä.
Jos minun, ja kaltaisteni suojatyöpaikat katoaisivat, niin kukaan ei huomaisi mitään. Kuin ehkä sen, että jostain syystä närästäisi vähemmän. Ja ehkä ihmeteltäisiin, että minkä ihmeen takia meitä täysin turhia jalustalle nostettuja elätettiin.
Toimiiko tuo järkevä vihervasemmistolainen feministinainen joka on tavallaan vain leipäpappi ajatustensa mukaisesti? No ei tietenkään. Sillä hän tietää, että jos – ja ehkä kun – tämä mieletön muoti menee ohitse ei hänelle ole tarjolla kuin Hesburgerin kassan hommaa.
Ja se haisee liikaa työnteolta.
Siksi hän jatkaa epistolan julistamista. Jalustalle nostettuna ilmapallona jonka sisällä on pelkkää tyhjää.
Sellaisia minä tässä viikon aluksi tuumin. Tällaisena käppäukkona. Mutta käppäukkona on helpompaa.
Ei tarvitse valehdella itselleen.
