Siinähän elettiin aivan niitä 1970-luvun alkuvuosia. Ja siinä oli varsin suuri järvi, jonka rantaa lähestyi viisiheppaisen Terhin voimalla hitaasti mutta varmasti kulkeva vene. Veneessä isä- ja äiti-Perskeles, pikku-Ykä sekä tuttavaperheen isä joka oli tuomassa Perskeleitä kyseisen perheen mökille. Siellä odottivat jo tuttavaperheen äiti sekä kaksi noin suurinpiirtein pikku-Ykän ikäistä sisarusta.
Noin teknisesti ottaen kyseessä ei ollut vielä mökki vaan pelkkä mökkitontti. Täysin luonnontilassa oleva sellainen. Eihän sinne oltu vielä rakennettu muuta kuin savustuspönttö ja ulkohuusi. Jossain vaiheessa siihen rakennettaisiin sille ajalle tyypillinen lautamökki ja vedettäisiin vielä pisto parinsadan metrin päässä olevalta metsätieltä.
Mutta mökittömyys ei tahtia haitannut. Majoittuminen tapahtui tuolle ajalle tyypillisissä kupoli- ja harjakattoteltoissa. Niitten päälle oli laitettu pyykkipojilla muovipressut sateen varalta. Luksusta oli tarjolla sillä Perskeleet olivat ostaneet bensikseltä ohuet kenttäpatjat sekä kesämakuupussit. Kun kesää elettiin niin jo vain niillä pärjäsi. Ruokapuolikin oli kunnossa ja priimuskeittimellä lämmitettiin purkkihernesoppaa, kahvi keitettiin pannulla nuotiotulilla samoin kuin tietysti lenkkimakkaraa ja olihan tarjolla myös savustettuja ahvenia. Eihän sillä nälkä lähtenyt mutta siirtyi oikein mukavasti. Ja illaksi mukuloille oli tarjolla järvessä jäähdytettyä Sitruuna-soodaa.
Mökkitontti oli täynnä tekemistä. Ympäröivässä luonnossa oli kaikenlaisia pieniä asioita jotka kiinnostivat kovasti niin pikku-Ykää kuin tuttavaperheen sisaruksia. Sisiliskojen ja rantasammakoitten kanssa koetettiin kehittää juttua mutta kovasti tuppisuita ne olivat ja läksivät aina omille teilleen. Mutta mukavaa niitä oli seurata. Rannalla pyöri tietysti kaikenlaisia vesilintuja ja huutelipa illalla vähän enemmän selän puolella kuikka.
Tulipa natiaisille oppituntikin siitä että luonto on julma. Nähtiin nimittäin muurahaisten sota. Siinä kaksi pesää kävi sotaa jossa armoa ei aneltu eikä annettu. Kummatkaan muurahaiset eivät olleet niitä tyypillisiä kusiaisia vaan mustia ja toiset muurahaiset olivat pienempiä kuin toiset. Ja ne pienemmät voittivat sen sodan. Seuraavana päivänä ne kuskasivat hävitetystä pesästä yhtä mittaa munia omaan pesäänsä. Sotasaalista. Sota on julmaa ja muurahaisväki raakaa.
Näin jälkeenpäin iso-Ykä on ihmetellyt noita muurahaisia. Lajina yleensäkin. Niillähän on aivan mikroskooppisen pienet aivot mutta ne yhdessä saavat aikaan kehittyneitä, toimivia ja järjestäytyneitä yhteiskuntia. Miljoonien yksilöiden toimivia suurkaupunkeja. Millä hemmetillä ne saavat sen oikein aikaiseksi?
Niin. Elettiin siis 1970-luvun alkua. Aikaa, jolloin mukuloilla ei ollut älykännyköitä eikä muutakaan elektronista viihdettä. Eihän sillä tontilla ollut edes matkaradiota. Mutta luonnon tutkimisen lisäksi ajan sai kulumaan arvauspelillä jota pikku-Ykä pelasi sisarusten kanssa. Siinähän yksi pelaajista miettii jotakin asiaa. Se saattaa olla vaikka kissa, rautakanki, ampiainen, lentokone tai ihan mikä hyvänsä. Toiset yrittivät sitten arvata kyseisen asian johdattelevilla kysymyksillä joista ensimmäinen oli aina että ”kuuluuko se eläin-, kasvi- vai kivikuntaan”. Siinähän pähkäillessä meni helposti useampi tunti.
Tietysti suurin viihde oli maaston tutkiminen. Joka tapahtui ilman vanhempien vahtimista. Mitä vahtimista meissä mukuloissa olisi ollutkaan? Hyvin me pärjättiin. Ja maasto tarjosi löytöjä. Jopa suuria löytöjä:
- Iskä! Minä löysin pääkallon!
- Hä? Älä paljailla käsillä sitä… siinä voi olla vaikka sun…
- Mutta kun tää on puuta!
- Puuta? Anskumä tulen kattomaan… no niinhän tää on… niin kuin pienen hirvenvasan pääkallo… täähän viedään kotiin mukaan…
Sitähän ei niin pikku- kuin iso-Ykäkään tiennyt että mikä sen puunpalan oli muotoillut sen näköiseksi mutta se on Ykällä tallessa vieläkin. Ehkä muistona vanhoista, yksinkertaisemmista ja varmasti paremmista ajoista.
Hyvää ja rauhallista juhannusta teille kaikille.