Niin kuin lukija oikein hyvin tietää, on sekä valtamedia että poliittinen eliitti jauhanut toistakymmentä vuotta kerta toisensa jälkeen newspeak-termiä ”sananvastuu”. Tähän mennessä se sananvastuu on tarkoittanut lähinnä sitä, että mikäli joku valtamedian ulkopuolinen – kas kun valtamedia kirjoittaa vain hyväksyttyä epistolaa – kirjoittaa faktoja vaikkapa haittamaahanmuuton aikaansaamasta rikollisuudesta ja täysin tarpeettomasta taloudellisesta rasitteesta niin hän on käyttänyt sananvapauttaan väärin ja unohtanut sananvastuun. Joten häntä tulisi rangaista. Tai ainakin hänet tulisi vaientaa ja asettaa julkiseen häpeään.
No, nyt Helsingin Pravda olisi itse maistamassa sitä paljon mainostamaansa sananvastuuta mutta sepä ei miellytäkään. Eli kolmea Helsingin Sanomien toimittajaa vastaan on nostettu syytteet turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Kysehän on siitä jutusta jossa esiteltiin puolustusvoimien viestikeskusta koskevia salaiseksi luokiteltavia asioita. Asiasta voi seurata jopa ehdotonta vankeutta.
Helsingin Pravdan päätoimittaja Kaius Niemi ehti valittaa että kyseiset tuomiot vaarantaisivat vapaan tiedonvälityksen Suomessa. Sinänsä tässä voi todeta – minkä moni taatusti allekirjoittaa – että vapaa tiedonvälitys Suomessa on ollut vaarassa jo hyvin kauan ja siitä yhtenä päävastuullisena voi pitää juuri valtamediaa joka hyväksyy vain yhden totuuden uutisoinnin. Nimenomaan sananvastuuseen vedoten. Sehän on käyttökelpoinen termi ja tosiasiassa synonyymi sensuurille sekä tietysti valtamedian arvostelulle.
Oikeus itsessään päättää, mikä on tuomio. Mutta mikä on meikäläisen, maallikon näkökulma asiasta+ Tässähän on julkaistu salaista materiaalia. Puolustusvoimista. Puolustusvoimien salaisen toiminnan ideahan on siinä, että se on, no, salaista. Ja erityisen salaista se on nimenomaan puolustusvoimien tiedustelun ja varsinkin signaalitiedustelun kohdalla. Kas kun yleisen – ainakin kuvitellun – tiedon mukaan se on Suomella ollut varsin hyvällä tolalla jo kakkosrähinän radiotiedustelun ajoilta aina nykypäivään saakka.
Ja jos on joku alue, missä me ollaan jopa ehkä hieman mahdollista vihollista edellä, niin ei sen toimintaa kannata mainostaa millään tavalla. Se, mikä julkaistussa tekstissä olisi meille maallikoille merkityksetöntä saattaa hyvinkin olla vastapuolen tiedustelumiehille ahaa-elämyksen paikka. Ja näitä asioita kyseiset toimittajat eivät taatusti osanneet ajatella eikä määritellä. Kuuluipa sarjaan ”silloin se tuntui hyvältä idealta” ja totta kai valtamedian toimittelijalla tulee olla oikeus kirjoittaa ihan mistä tahansa ihan mitä tahansa.
No, joka tapauksessa Pravdan päätoimittajan – joka muuten itse onnistui välttämään käräjöinnin – asenne kuvaa valtamedian asennetta yleensäkin. Se on uusi aateli. Se on koskematon, kaiken arvostelun ja jopa lainkin yläpuolella.
