Joukkomielenhallinnan operaatiokeskus, Helsinki, joskus tuonnempana…
Mielenhallinta- ja joukkomanipulointipsykologian opiskelija Utopeetta Riivistö Tampereen yliopistosta oli innokkaana valmis aloittamaan opiskeluun liittyvän harjoittelujaksonsa Joukkomielenhallinnan operaatiokeskuksessa. Täällä tehtiin sitä, mistä hän luki, mitä hän opiskeli, mitä hän omaksui ja mitä hän palavasti halusi itsekin tekemään. Hänen opiskelunsa ohjaajana toimi kokenut operaattori Wille Nilvestö joka toimi työnsä lisäksi myös jatkuvasti hallituksen arvovaltaisena neuvonantajana.
Nilvestö oli kertonut Utopeetalle että koska hän oli kurssinsa lahjakkain opiskelija ja omasi kurssinsa korkeimman vääryydenvihaamispisteytyksen hänet oli hyväksytty mukaan tutustumaan aivan uuteen joukkomielenhallinnan tai tarkemmin sanottuna väärinajattelijoiden rangaistusmuodon kehittämistyöhön ja sen muuntamiseen käytäntöön.
Utopeetta oli innokkuudestaan huolimatta hieman hämmentynyt tästä ja hän totesikin Nilvestölle:
- Eikös meidän… tai siis teidän tehtävä ole ohjata nimenomaan suurien ihmismassojen ajattelua? Hyväksyttyyn oikeaan suuntaan? Hienovaraisen ja välillä suoremmankin propagandan keinoin? Eikös yksittäisten henkilöiden rangaistusmenettelyt kuulu Sovelletulle Oikeuslaitokselle?
Nilvestö hieroi hieman parransänkeään, kohenteli silmälasejaan ja vastasi:
- Niin… sehän on meidän päätehtävämme… mutta on muutakin… kaikki nämä rangaistukset ovat sinänsä vahvistettu toveritartuomioistuimessa. Meidän tehtäväksemme jää niiden toteuttaminen ja toteuttaminen mahdollisimman tehokkaasti. Kas kun meillä on sekä välineet että osaaminen. Onhan meinaan niin, että kansallismieliset ja väestönjalostusta vastustavat viha-ajattelijat eivät ole säikähtäneet tähän mennessä käytössä olleista rangaistuksista. Sakkorangaistukset on hoidettu nopeasti yhteisesti kerätyllä kolehdilla ja vankeusrangaistukset ne ovat lusineet kiltisti eikä se ole niiden ajattelua muuttanut mihinkään. Varsinkin kun nykyinen laki mahdollistaa sen, että ne lusivat lisko-osastolla. Poissa etnisesti edistyksellisten vankien antamasta, no, ulkoistetusta ja lopullisesta rangaistuksesta.
- Tiedän. Ja tämä on hirvittävää. Väärinajattelu on kerta kaikkiaan saatava loppumaan. Se loukkaa pelkällä olemassaolollaan yhteiskunnan täydellistänyttä intersektionaalisen feminististä hallintoa. Mutta onko teillä siis joku uusi rangaistusmuoto sitä varten? Joku tehokkaampi?
Nilvistö katsoi Utopeettaa hetken ajan ovelasti ja sanoi sitten:
- Onhan meillä. Avuksi tulee ihmisten synnynnäinen tirkistelynhalu ja ilkeämielisyys. Ihmisten alhaisimmat tunteet. Mietipäs, minkälainen olisi äärimmäinen häpeärangaistus.
- En osaa tähään hätään sanoa. Onhan viha-ajattelijoiden nimet, kuvat ja osoitteet laitettu nettiin kaikkien halveksuttavaksi mutta ei se ole auttanut.
- Ei ole niin. Nyt me menemme ihmisten pään sisälle. Ihmisellä on elämässään paljon ryönää. Pahaa ryönää. Jokaisella. Paljon sellaista, joka aiheuttaa hänelle suurta häpeää. Äärimmäistä häpeää, jota hän ei halua jakaa kenenkään kanssa. Ehkä lapsena kiusattuna olemisen häpeän tunnetta. Ehkä epäonnistumisia rakkaus- ja varsinkin seksuaalielämässä. Surkeita suorituksia ja petetyksi tulemisen aiheuttamaa tuskaa. Mitä tahansa. Yleensäkin sellaista häpeää, jota ihminen ei puhu kenellekään. Ei veljelleen, ei vaimolleen, ei edes koiralleen. Ja ihminen pitää sen häpeän omana tietonaan. Ikuisesti. Haluten unohtaa sen. Mutta hänen aivonsa ovat tallentaneet sen. Pysyvästi.
Utopeetan silmät kirkastuivat ja hän oli oivalluksen syrjällä:
- Te puhutte uudesta mielentallenne- ja jakelujärjestelmästä.
- Juuri siitä. Kymmentä ensimmäistä tuomittua ollaan tuomassa tiloihimme ja laitteistollamme saamme imettyä heidän aivoistaan kaiken, aivan kaiken äärimmäisen häpeän mitä he ovat elämässään kokeneet. Ja datajakelujärjestelmällä saamme sen levitettyä julkiseksi. Tirkistelynhaluisen ihmisen ei tarvitse kuin panna datakypärä päähänsä ja hän pääsee nauttimaan viha-ajattelijan elämän häpällisimmistä hetkistä. Ja usko huviksesi että niitä ihmisiä riittää. Viha-ajattelijat riisutaan alastommaksi kuin alaston. Paljonkos Suomessa olikaan niitä datakypäriä?
- No onhan niitä kolmatta miljoonaa kappaletta.
- Niin on. Ja sen kautta katsoja pääsee nauttimaan ihmisen alhaisimmista tunteista. Hän pääsee tirkistelemään henkilökohtaisesti toisen ihmisen täydellistä nöyryyttämistä ja nauttimaan aidosta vahingonilosta. Juuri niistä tunteista, joihin tosi-tv:n suosio perustuu. Tämä on vain sitä potenssiin kuusi. Jo kolme kaupallista kanavaa on ostanut valtiolta täydet lähetysoikeudet. Kyseiset ihmiset tulevat muuttumaan pilkatuiksi epähenkilöiksi. Heitä kyräillään, heistä kuiskutellaan, heidät eristetään. He ovat naurunalaisia. Heidän elämänsä tuhotaan. Eikä heistä ole sinänsä niin väliä. Vaan siitä, että he toimivat varoituksena muille väärinajattelijoille. Pidä turpasi kiinni, niin vältyt minuutesi riisumiselta ja äärimmäiseltä julkiselta häpeältä.
Poliisit alkoivat tuoda tuomittuja yksi kerrallaan, heidät istutettiin väkisin toimenpidetuoliin, asetettiin datakypärä päähän ja hetken kuluttua koko heidän elämänsä häpeällisimmät hetket oli riistetty kaikkien tirkisteltäväksi. Ja niitä tirkistelijöitä riittäisi. Utopeetta katsoi operaatiota haltioituneena. Ehkä heillä viimeinkin olisi lopullinen ase väärinajattelua vastaan. Lopullinen ratkaisu. Tämä olisi myös hänen elämänuransa. Se olisi varmaa. Sitä hän haluaisi. Ja siitä hän nauttisi.
*
Viisi vuotta myöhemmin, sama paikka…
Joukkomielenhallinnan operaatiokeskuksen mielirangaistusosaston hiljattain virkaansa nimitetty johtaja Utopeetta Riivistö otti vastaan uuden opiskelijan Tampereen yliopistosta. Utopeetta oli tullut johtajaksi itsensä ampuneen Wille Nilvestön tilalle. Nilvestön itsemurha oli suuri mysteeri. Hän oli saavuttanut työssään suurta menestystä ja arvostusta. Mitään muuta vinkkiä ei ollut kuin Nilvestön kirjoittama lappu jossa luki ”liikaa”.
Kolmannen vuoden opiskelija Alisteetta Sadistela tutustui paikkoihin innoissaan ja kysyi sitten Utopeetalta:
- Rangaistusmuodon edistyksellisyys on suorastaan loistava mutta minkälaisia tuloksia te olette tarkalleen saaneet aikaiseksi?
Utopeetta oli osannut odottaa kysymystä ja katsoi tablettiaan:
- Mielenriisto- ja häpeänjulkistamiskäsittelyssä on ollut kaikkiaan 1.237 väärinajattelijaa. Heistä kaikkiaan 62 prosenttia on tehnyt itsemurhan vuoden kuluessa käsittelystä. Jäljelle jääneistä puolet ovat mielisairaalassa suljetulla osastolla ja puolet ovat muuttaneet jonnekin syrjemmälle. Jostain syystä syrjäseutujen ihmisiä ei kiinnosta mielenriistorangaistuksen mahdollistama irveily. Joka tapauksessa jokainen on lopettanut kaikenlaisen vihakirjoittamisen.
Alisteetta totesi ihastuksissaan:
- Mutta silloinhan taistelu väärinajattelua vastaan on voitettu.
Utopeetta huokaisi ja totesi:
- Taistelu on voitettu. Mutta sotaa ei. Sillä väärinajattelijat keräävät edelleenkin yhdessä ajatuksiaan ja niitä levittävät netissä ihmiset, joihin mielirangaistus ei tehoa.
- Minkälaiset ihmiset?
- Vanhukset. Kuolemansairaat vanhukset. Joilla on elinaikaa maksimissaan yksi vuosi. He eivät enää välitä äärimmäisestä häpeärangaistuksesta. Eivät he siitä kauaa joudu kärsimään. Ja he asuvat erillään muutenkin. Nakkaavat paskat kaikelle. Sinä tulet aikanaan palkatuksi tälle osastolle. Ja tässä sinulla on työsarkaa. Väärinajattelua ei ole vielä voitettu. Mutta se täytyy tuhota lopullisesti.
Alisteetta vastasi:
- Niin se tullaan tuhoamaan. Mielentallenne- ja jakelujärjestelmällähän pystytään myös siirtämään muistoja toisen ihmisten mieleen niin että he muistavat ne ominaan. Imuroidaan vain vankimielisairaaloiden pahimmilta tapauksilta heidän pahimmat muistonsa, upotetaan ne noiden vanhusten omiin muistoihin ja laitetaan julkisiksi. Se pistää vanhuksenkin miettimään vaikka horsmat jo takapihalla kasvaisivatkin.
- Tuohan on loistava idea!
Utopeetta Riivistö ymmärsi että Joukkomielenhallinnan operaatiokeskus olisi tulevaisuudessakin hyvissä, osaavissa ja oikeudenmukaisissa käsissä.
