Joitain vuosia taaksepäin, Huitsinnevadan Örnätjärvellä…
Se heräsi aavistukseen. Jaa mikä se? No tietysti Ärjy, parivuotias harmaapystykorvauros joka asusteli muuan Perskeleen perheen naapurina, tosin ei tietenkään seinänaapurina niin kuin niissä kaupunkien omakotitaloalueissa jossa omakotitalot erottaa rivitaloista likimain vain metrin väli. Täällä Örnätjärvellä oli tilaa.
Mutta mikä se oli se aavistus? No, sehän se. Isäntä saapui. Ja isännällä oli päällä pääosin oranssi takki jossa oli seassa vähän mustaa kuviota. Isäntä heitti autoon repun ja asepussin jossa Ärjy tiesi olevan sellaisen paukkuvan pitkulaisen putken. Ärjyhän ol koira. Toisin kuin ihmiset jotka käynnistyivät ärsyttävän hitaasti se muuttui täydestä levon tilasta täyteen innokkaaseen toimintatilaan yhdessä pienessä hetkessä ja ilmoitti sen isännälle voimakkaasti haukkumalla. Haukkumisen ideahan oli se, että:
- Kyllä hei minä tiedän, että sinä olet lähdössä metsään! Älä jätkä kuvittelekaan, ettet ota minua mukaan!
Eihän isäntä jättänyt vaan tuli hymyillen tarhalle, aukaisi oven. laittoi hihnan Ärjyn kaulaan ja vei sen maastoauton takapaksiin. Joku – ehkä se kuuluisa vaisto – kertoi Ärjylle että vaikka isännän kanssa oli monta kertaa metsässä harjoiteltu niin nyt oli edessä se tosipaikka. Ei Ärjy oikein tiennyt että odottiko se sitä tosipaikkaa. Olihan sille metsä ollut muutenkin kaikkien mukavien aistiärsykkeiden loputon taivas jossa kulkemiseen ei koskaan kyllästynyt. Mutta innoissaan se oli.
Ajo ei kestänyt pitkään. Auto pysähtyi metsäautotien kääntöpaikalle jossa oli muitakin autoja ja miehiä niitten oranssien takkien ja paukkuvien putkien kanssa. Isäntä otti Ärjyn hihnasta ja yksi niistä miehistä totesi sillä ihmisten kielellä jota se ei ymmärtänyt mutta aisti kumminkin:
- Ärjy se slöhöh mm´nääk ekkolat koklaa hrrrvetä ykkenäs, repajekkuma, hlää´mmät.
Ärjy ymmärsi jotenkin miehen tarkoittaneen että nyt ei ollut muita koiria paikalla vaan Ärjyllä oli vastuu yksin. Isäntä kuskasi sitä vielä hieman hihnassa ja kysyi siltä puolestaan:
- No, mröhennäk Ärjy hökkemät hrrrvetä mleippän, loo?
Isäntä tarkoitti että haukkuisiko Ärjy heille hirven. No mitäs luulisit, hei? Ota se hihna pois niin päästään asiaan.
Ja niinhän isäntä teki. Ärjy hyökkäsi metsään hajujen maailmaan. Se oli koira. Se oli nuori, innokas, voimakas ja väsymätön. Nyt se ei välittänyt metsäkankaan ja viereisen suon kutsuvista hajuista. Se etsi muuta hajua. Eikä kestänyt kauaa, kun se haistoi jäljen. Jäljen, jota se seurasi ja jonka myötä se löysi hirven. Se oli iso ja vanha uroshirvi joka pakeni sitä. Ärjy seurasi sitä, kiersi sen eteen ja pysäytti sen alkaen voimakkaan haukun. Hirvi pysyi paikallaan jonkin aikaa ja läksi sitten juoksemaan. Ärjy kiersi hieman sen taakse ja ajoi sitä siihen suuntaan jossa tiesi ihmisten olevan. Se pysähtyi jälleen ja Ärjy aloitti jälleen haukkumisen.
Hetkeä myöhemmin kuului kaksoispamaus ja hirven lavoissa pöllähti. Ärjy ei tiennyt niitten putkien ominaisuuksista mutta kaksoispamaushan kertoi että laukaus oli lähtenyt liikkeelle ja myös osunut johonkin. Hirvi näytti hetken siltä, ettei ollut osumasta moksiskaan, voimakas eläin kun oli ja läksi juoksemaan. Mutta sadan metrin päässä se alkoi horjua ja kaatui maahan hengettömänä. Ärjy syöksyi kaatuneen saaliin luo innoissaan. Paikalle tuli ihminen. Ei isäntä, vaan joku toinen oranssitakkinen. Ärjy suojeli kiihkoissaan omaa ja isännän saalista ja sanoi koiran kielellä miehelle:
- Tulehan, perkele, niin järsin perslihojasi.
Mies oli kokenut metsästäjä, tajusi että saalille ei ollut vielä asiaa ja pysyi kauempana. Mutta pian paikalle tuli myös isäntä joka rapsutteli Ärjyä ja jonka ilmeestä se näki että siitä oltiin ylpeitä. Hyvin ylpeitä.
- Ärjy pwrrkkl, hywweä haukkemo.
Sitten isäntä laittoi sen hihnaan kiinni ja sitoi hieman kauemmas pieneen näreeseen kiinni. Antaen tietysti hieman makupaloja ja se saattoi nähdä, kuinka ihmiset toimivat. Ihmismiehet laskivat hirvestä veren ja alkoivat suolistaa sitä. Siinä mukana tuli tietysti lisää makupaloja. Ärjy oli jo rauhoittunut ja antoi toistenkin tulla silittelemään ja rapsuttelemaan itseään. Se oli ylpeä itsestään. Ja se tiesi. että siitä tulisi ammattilainen joka hoitaisi homman himaan jatkossakin varmasti ja eleettömän tyylikkäästi.
Lopulta isäntä vei sen hihnassa autoon ja isännän ilme kertoi että kotona olisi luvassa jotain mukavaa spesiaalia. Se oli onnellinen ja tyytyväinen koira.
Seuraavana aamuna…
Rouva Ylva Perskeles oli kävelemässä kohti postilaatikoita hakemassa Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia. Postilaatikoita oli useita yhtenä ryppäänä ja Perskeleiltä oli sinne jonkun verran kävelymatkaa. Eihän täällä Huitsinnevadan Örnätjävellä posti sentään ihan pihalle asti kulkenut. Lähellä postilaatikoita oli naapurin koiratarha ja siellä majaili parivuotias harmaapystykorvauros Ärjy. Komea koira kuin mikä. Ärjy oli jo aikaa sitten tottunut Perskeleisiin, eikä Ylvan ohimarssi normaalisti saanut aikaiseksi kuin nopean vilkauksen ja toteamisen että tuohan kuuluu kalustoon. Ei aiheuta operatiiviisia toimenpiteitä. Muuta kuin muutaman ystävällismielisen haukahduksen joita jatkui kunnes rouva Perskeles tervehti Ärjyä muutamilla sanoilla.
Tällä kertaa Ärjyllä oli kuitenkin enemmän asiaa. Se vuoronperään hyppi innokkaasti sinne tänne, välillä juoksi vauhdikasta paskarinkiä, heilutti häntäänsä niin että meinasi lähteä lentoon ja tuumasi Ylvalle painokkaasti:
- Wäy wäy wäy! Yrrgllgörgglhauhau mmnjömnn! Vuff!
(Käännös: Eikös Perskeleen rouva huomaa, mitä mulla täällä on?)
- No mutta Ärjy! Sullahan onkin siellä kokonainen hirvenkoipi. Tuota sitä kelpaa järsiä.
- Hau hau mmrrröölgllöll murr wuff wuff & häntä: viuht viuht viuht viuht ja vähänköehkä viuht!
(Käännös: Tietääkös rouva Perskeles, kenenkä haukusta tää ammuttiin?)
- Se on varmaan ammuttu sinun haukusta. Olikos tuo sinun ensimmäisesi?
- Öywöywöy wuffhauhau mörlllglgl örr!
(Käännös: Ensimmäinen oli. Mutta ei taatusti ollut viimeinen!)
- Kyllä sinä olet vaan aika poika.
Ylva kävi laatikosta Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin ja läksi kulkemaan kotia kohti. Tällä mukavalla tapaamisella oli mainiota aloittaa uusi päivä. Ärjy totesi vielä poispäin kulkevalle Ylvalle:
- Mörrlwörrghauwuff görgll…
(Käännös: Ne on pyyntimiehet erikseen ja saantimiehet erikseen…)
Ja koirathan ne ovat muutenkin vallan mainioita otuksia. Ihmisen parhaita ja uskollisimpia ystäviä.
