Näinä päivänä, näinä aikoina, syrjäisillä selkosilla…
Siinähän vietettiin muuatta viikonloppuiltaa. Muuan pariskunta oli saunassa. Kuunnellen kiukaan rauhoittavaa ääntä ja heitellen samalla löylyä joka kohahti mukavasti niin kuin kaukainen ukkonen. Pieni pakettiukkonen syrjäseutujen ihmisten kauhassa. Täydessä hallinnassa ja sähköjä katkomatta.
Olipa aika saunatauon. Pariskunnan mies, saattoipa olla Perskeleen Ykä meni pihalle ja sytytti voimasavuke Bostonin. Aukaisipa siinä Tsuhnan Kostonkin. Ylva tuli perässä ja istahti tuolille pihapöydän viereen. Vähän kauempaa kuului ääntä. Siellähän kulki traktori. Tai olipa ehkä kaivinkonekin. Joo, epäilemättä kaivinkone. Ja joku muu työkone joka jyskytti. Meteliksikin sitä saattoi sanoa. Mutta siellä joku teki jotain tarpeellista jollekin joka noita palveluja tarvitsi ja oli valmis maksamaan. Eikä palvelun tarjoaja elänyt virka-ajan mukaan vaan tarjosi palveluksiaan kellosta riippumatta.
Ääni ei häirinnyt. Siitä kuunteli mielellään. Sillä saunatauollaan istuva pariskunta tiesi että kyseessä oli elämän ääni. Ja se joku, joka ääntä piti oli enkeli. Tunnettiin myös nimellä yrittäjä. Tässä tapauksessa kyseessä oli maanrakennusyrittäjä.
Elämän ääni ei ollut hiljaisuutta. Vaan se oli nimenomaan tuo ääni joka kertoi että täällä asuttiin ja elettiin. Ei oltu mikään kaukaisen suurkaupungin määräyksestä kuoleva reservaatti. Ei ainakaan vielä. Se ääni kertoi että täällä uskottiin tulevaan ja rakennettiin sen eteen.
Missään nimessä elämän ääni ei ollut jonkun helsinkiläisen viheruskovaisen rääkyminen. Rääkyminen jossa hän väitti tietävänsä täällä asuvia ihmisiä paremmin kuinka täällä tulee elää. Tai lähinnä olla elämättä. Ja jonka mielestä tuo kyseinen yrittäjä ei ollut enkeli vaan lähinnä halveksuttava riistäjä. Joka riistäjä kuitenkin työllisti pari muutakin miestä ja mahdollisti elannon heidän perheilleen. Elättipä osaltaan sen viheruskovaisenkin. Vaikkei ehkä halunnut. Mutta ei häneltä kysytty.
Alueella kuului tietysti myös paljon luonnonääniä. Nekin kuuluivat tänne. Niin kuin vaikka juuri ylilentävä aikamerkkinsä antava lehtokurppa. Sekin oli elämän ääni. Mutta myös tuo jyskyttävä koneen ääni oli merkki elämästä. Pariskunta tiesi sen. Ehkä sen tiesivät myös naapurin koirat jotka pystykorvina haukkuivat lehdetkin puusta ja esittivät voimakkaan uutiskatsauksen työkoneiden äänille. Ehkä ne ymmärsivät myös että tuo ääni takasi osaltaan sen, että niiden isäntä toi niille säännöllisesti ruokakuppiin evästä.
Se ääni ei ollut hälyääni vaikka joku saattoi niin ajatellakin. Pihalta saunaan poistuva pariskunta tiesi että juuri tuo hälyääneksi luultu oli elämän ääni ja elämän edellytys. Enkelin ääni.
Niin kauan kuin se kuului näillä selkosilla niin heillä ei ollut mitään hätää.
Täällä oli vielä tulevaisuus. Jota osaltaan piti yllä tuo metelöivä enkeli. Jolta Helsingissä valtaa pitävät enkeleiksi itseään uskottelevat perkeleet yrittivät repiä siivet.
