Tällaisesta vanhasta käppäukosta tuntuu varsin epätoivoiselta kun tajuaa, että hallitukselle on aivan turha yrittää vääntää järkeä niin rautalangasta kuin ratakiskostakaan. Se on päättänyt elää pakkomielteensä mukaisesti ja vie sen myötä Suomea aina syvemmälle vapaapudotukseen ilman laskuvarjoa. Hyvänä esimerkkinä on kenenkäs muun kuin sisäministeri Maria Ohisalon tuore keskisormen näyttö. Ohisalo nimittäin pläjäytti että hallitukselle työllisyystoimet eivät ole prioriteetti vaan ”ilmastopäätöksillä on työllisyyspäätöksiä kovempi kiire”.
Väännetään jälleen kerran ratakiskosta. Vaikkei se mitään autakaan:
Suomi ei tarvitse mitään uusia ilmastopäätöksiä. Ennemminkin entisten perumista. Sillä Suomi on luonnonvarojen nettotuottaja ja on niin ilmasto- kuin ympäristöasioissaan siellä maailman kärjessä.
Sen sijaan Suomessa on satojatuhansia työttömiä.
Työttömyys ei hallituksen utopisteja kiinnosta, sillä he haluavat egoaan ruokkiakseen itselleen sen ihanan tunteen että he, juuri he ovat saaneet ilmastoasioissa jotakin aikaiseksi. Ja saavathan he. Saavat tuhottua Suomen elinkeinoelämän. Lisäten ilmastokiimassaan verotusta, kieltoja ja rajoituksia saaden aikaiseksi ainoastaan lisää työttömyyttä.
Kyseisen utopian perässä on helppo ajelehtia hyvyyden euforiansa juovuttamana kun ajelehtija ei edes tajua, mikä pitää yhteiskuntaa pystyssä. Ajelehtijoille tärkeintä on vain se utopistinen leikkikenttä jonka he ovat nyt saaneet itselleen rakennettua. Leikkikenttä, jonka väreilevää hyvyyden tunnetta ei saa häiritä vihafaktoilla.
Muistan nuorempana oppineeni historiasta että maailmassa on ollut ja on valtioita jotka perustuvat utopistiseen pakkomielteeseen ja sen toteuttamiseen sekä ylläpitämiseen väkisin. Noissa valtioissa valtaapitävä nomenklatura eli omassa hyvinvoivassa kuplassaan eikä sillä ollut mitään kosketusta kansalaistensa reaalimaailmaan. Eikä se sitä kosketusta halunnutkaan. Sille riitti utopia.
En vaan olisi koskaan uskonut että Suomikin on joskus sellainen.
