On oletettavaa, että tätä blogia lukee ainakin jonkun verran myös tiedostavan, suvaitsevan ja valveutuneen väestönosan edustajia, ja epäilemättä he suhtautuvat blogiini vihamielisesti. Varmaankin tämän kirjoitukseni otsikko saattaa saada heille aikaan tuhansia pieniä, koska epäilemättä otsikon myötä tarjolla olisi rasistiseksi sekä ääri-, laita- ja vinkkelioikeistolaiseksi tulkittavaa tekstiä, joka kohdistuu viattomiin turvapaikanhakijoihin ja siitäkös olisi kiva vetäistä oikeaoppiset herneet nenään.
Kirjoitus ei kuitenkaan kohdistu turvapaikanhakijoihin millään muotoa, vaan otsikon mukaiseen ihmiskuonaan kuulun itsekin, ja he ovat suomalaisia 50 – 60-vuotiaita ihmisiä. Kysehän on siitä, että niin valtiovaltamme kuin elinkeinoelämän viisaat tutkijat ovat todenneet, että työuria tulee pidentää mutta virkakunnan toiset edustajat taas saavat aikaiseksi sen, että ne lyhenevät. Kirjoitukseni käsittelee omaa alaani sosiaalipiipertämisen puolella, mutta oletan voimakkaasti, että se koskee muittenkin alojen ihmisiä.
Omalla alallani on nimittäin sairastuttu tautiin nimeltä oppiarvokuume, ja sen seuraukset näkyvät valitettavasti sillä tavalla, että alallani oleva 50 – 60-vuotias ihminen tietää olevansa viimeisessä työpaikassaan. Jos se loppuu, hän elää liiton rahoilla 500 vrk ja sen jälkeen tippuu peruspäivärahoille joilla jatkaa jossain hamassa tulevaisuudessa olevalle eläkkeelle saakka. Jota myötä hänen eläkekertymänsä luonnollisesti putoaa. Häntä ei palkata enää minnekään, vaikka hän osaisi hommansa ja olisi kokenut ammattilainen.
Kuinka tämä on mahdollista? Eikös hoitoalalla ollut työvoimapula, ja osaavista työntekijöistä on puutetta? Totta, mutta vain osittain. Alalle on pula nimenomaan muodollisesti pätevistä työntekijöistä, joita omalla alallani edustavat sosionomi-AMK-koulutetut työntekijät. Pula on keinotekoisesti synnytetty, eikä pula siis ole varsinaisesti osaavista ja kokeneista työntekijöistä. Itse asiassa heistä ollaan tarkoituksella hankkiutumassa eroon. Alalleni olennaisena piirteenä kuuluu kuntien kilpailutus. Kilpailutuksesta vastaavat toimistoviranomaiset, jotka eivät lastensuojelulaitosta ole välttämättä nähneet kuin valokuvasta, kaikki eivät siitäkään. Näin ollen heille on tullut ikävänä taipumuksena katsoa yksisilmäisesti sitä, mikä on alan koulutuksen viimeinen virallisesti vahvistettu huippu ja vaatimus, ei se, mikä on työntekijän kokemus tai osaamisen taso.
Näin ollen kilpailutuksissa vaaditaan, että laitoksessa on oltava jatkuvasti suureneva prosenttiosuus AMK-koulutettuja työntekijöitä. Mikä tahtoo sanoa sen, että esim. vanhan koulu- ja opistoasteen työntekijät, joilla on työstä kymmenien vuosien kokemus, jäävät jalkoihin, kun niin julkisen kuin yksityisen laitoksen on palkattava muodollisesti päteviä. Alallani on edelleenkin myös täysin ilman minkäänlaista muodollista pätevyyttä työskenteleviä työntekijöitä, jotka ovat kokeneita, soveltuvat alalle hyvin ja joita voi pitää alan todellisina ässinä. Nyt tilanne on se, että 23-vuotias, muodollisen pätevyyden saavuttanut täysin kokematon nuori nainen menee heittämällä ohi esmes 52-vuotisesta kokeneesta naisesta tai miehestä. Jotka ovat hyvin usein jatkuvasti määräaikaisia työntekijöitä, joille tehdään puolen vuoden sopimus kerta toisensa jälkeen. Kunnes uuden kilpailutuksen myötä sitä ei sitten enää tehdäkään.
Mitä tekee tämä 52-vuotias mies tai nainen? Lähteekö hän lukemaan sosionomi AMK:ksi? Kun hän aloittaisi lukemisensa (mikäli hän yleensä opiskelemaan pääsisi), hän olisi todennäköisesti jo 53-vuotias. Ja valmistuttuaan 57-vuotias. Kuka hänet enää palkkaisi? Hän elää 500 päivää liiton rahoilla ja sen jälkeen putoaa peruspäivärahalle. Joka pienentää hänen eläkettään. Ja virallisesti hän on hyödytöntä kuonaa, jota valtio joutuu elättämään. Häntä saatetaan syyttää siitä, ettei hän halua hankkia tarvittavaa lisäkoulutusta. Kuinka monta lukijaa huvittaisi lähteä yli viisikymppisenä lukemaan neljäksi vuodeksi jotain, jonka luettuaan hän tekee työn täsmälleen samalla tavalla, koska osaa sen ennestään? Häntä saatetaan myös syyttää siitä, ettei hän lähde uudelleenkouluttautumaan jollekin muulle alalle. Jälleen voi kysyä, että miksi lähteä lukemaan vuosiksi, kun tietää, ettei vajaa kuusikymppisenä häntä enää kukaan palkkaa.
Mikä on hänen poislähtönsä vaikutus laitoksessa? Yleensä aina negatiivinen. Jos joku laitoksen ulkopuolinen tulisi katsomaan laitostyöskentelyä, hän ei pystyisi erottamaan, kuka on AMK, kuka on kouluasteen pätevyydellä varustettu ja kuka täysin ilman pätevyyttä työskentelevä. Silloin hänellä saattaisi herätä se varsin aiheellinen kysymys, että miksi ihmisiä luetutetaan vuosikausia samaan tehtävään, jonka ilman muodollista pätevyyttä omaava tekee aivan yhtä hyvin. Hän saattaisi todeta, että asiasta ja vaadittavista pätevyyksistä päättävät korkeat virkahenkilöt voisivat ehkä käydä suorittavalla tasolla kysymässä, että mitä onnistunut työ vaatii. Mutta se vaatisi myös sen tunnustamisen, että suorittavan tason työntekijät saattaisivat itse asiassa tietää asian korkeaa virkahenkilöä paremmin, ja sellainen ajatushan ei käy oppiarvo- ja tittelitautia sairastavalle julkishallinnolle.
Kirjoitukseni tarkoitus ei ole halveerata AMK-koulutuksen itselleen hankkineita nuoria työntekijöitä. Luonnollisesti he tekevät sen, mitä heidän on pakko tehdä. Eihän heillä muutakaan vaihtoehtoa ole. Heidänkin kohdallaan on usein tympeää nähdä, kun harjottelujaksollaan olevasta opiskelijasta huomataan, että hän olisi kyllä jo aivan valmis työntekijä, mutta hänet on pakotettu tuhlaamaan elämästään vielä pari kolme vuotta siihen, mitä hän ei itse asiassa tarvitsisi. Jos hän pääsisi suoraan työhön, niin eikös silloin vielä tehtäisi sitä kuuluisaa työuran pidentämistä, josta niin kovaa ääntä pidetään?
Eikä AMK-koulutetuilla ole jatkossa välttämättä yhtään helpompaa. Jo nyt on olemassa pyrkimystä AMK-koulutuksen ja yliopistokoulutuksen yhdistämisestä ja jos sillä saadaan aikaan pidempiä koulutusaikoja ja hienompia titteleitä, niin sellainen ns. uudistushan ajetaan väkisin läpi. Jonka seurauksena nykyiset nuoret työntekijät viisikymppisinä huomaavat, että heidän työuransa onkin katkolla, koska vanha AMK-koulutus ei riitä, ja pakkovaatimuksena onkin jonkunlainen sosiaalialan suorittavan tason maisterintutkinto. Yllättäen hekin saattavat olla tarpeetonta ihmiskuonaa, jotka saavat luvan kärvistellä niin kuin parhaiten taitavat.
Yksityisellä sektorilla on luonnollisesti samanlaisia ongelmia. Tuttavapiirissäni teollisuuden puolella on yli viisikymppisiä ammattimiehiä, jotka on pistetty pihalle, koska he ovat liian vanhoja. Heidänkin työuransa on käytännössä ohi. Hekin ovat valtion kannalta tarpeetonta ihmiskuonaa. Niin he, kuin oman alanikin pian tarpeettomaksi kuonaksi muuttuvat ihmiset ovat kuitenkin tehneet vuosikymmenten työuran ja tukeneet omalta osaltaan kansakunnan hyvinvointia. Nyt heidät syyllistetään siitä, että he eivät tee sitä, mitä heidän ei anneta tehdä.
Ei ole kyse pelkästään ihmisistä, joille ei anneta mahdollisuutta tehdä työtä. On luonnollisesti myös ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty. Kuinka monen metallimiehen kroppa kestää 65-vuotiaaksi? Jossain töissä, esmes omissani harvalla kestää nuppi sen ikäiseksi. Toimistostaan käsin asioita puntaroivan korkean virkamiehen näkökulmasta he ovat tarpeetonta ihmiskuonaa. Turha menoerä. Kun he eivät tuota tai työskentele muuten välttämättömissä tehtävissä, he ovat tarpeettomia. Heidän hyvinvointinsa ei ole valtiovallalle ongelma. Miksi olisikaan, sillä tuleehan sen keskittyä eräitten muitten ihmisryhmien jatkuvaan hyvinvointiin ja näitten ihmisryhmien lukumäärän kasvattamiseen. Mutta siitähän minä lupasin olla tällä kertaa kirjoittamatta, joten ei mul muut´ sanotav´ oo. Tällä kertaa.
![]()
