Radanvarsikaupungin hallintopalatsi, tuonnempana…
Se oli vaatinut valtavan työn. Mutta se oli ollut sen arvoista. Liittovaltio-Suomen saattoi sanoa tulleen puhdistetuksi rasismin julkisista muodoista kokonaan. Avoimesti – niin julkisesti kuin sosiaalisen median kautta – rasismia ja Järjestelmäpuolueen vastaista propagandaa esittäneet oli lopulta saatu kaikki kiinni ja vaimennettu pitkillä vankilatuomioilla. Normaalisti vankeustuomioita vältettiin ja pyrittiin auttamaan rikoksen polulle joutuneita sopivilla terapiamuodoilla. Mutta nämä väärinajattelijat olivat uhka kaikille. Heitä terapia ei auttanut. Heidät täytyi eristää. Yleinen turvallisuus ja hyvyyden ideologia vaati niin.
Pelottava esimerkki vaiensi julkisen arvostelun. Asiaa auttoi tietysti suurten mediayhtiöitten äärimmäisen tiukka vihapuheen ja sellaiseksi tulkittavan vastainen linja. Muutama harva viha-ajattelija oli onnistunut pakenemaan vastuutaan Baltian maihin ja Itä-Eurooppaan mutta internet oli Liittovaltion alueella viranomaisten tarkassa valvonnassa joten noiden väärinajattelijoiden pateettiset valitukset eivät tavoittaneet suomalaisia. Eivät suomalaiset tosin uskaltaneet niitä enää etsiäkään sillä järjestelmän vastaisen propagandan seuraamisesta seuraisi yhtä lailla vankilatuomio.
Mutta intersektionaalisen feministisessä Suomessa ymmärrettiin että tärkeintä ei ollut päämäärä vaan jatkuva pyrkimys parempaan. Vielä oli paljon työtä tekemättä. Maassa oli vieläkin valitettavan paljon mikro- ja puolimakroaggressioita. Järjestelmä suhtautui niihin armottomasti vaikka ne saattoivat olla tahattomiakin ja yksi tärkeä henkilö tuon armottoman työn suorittajana oli Annika Kirskiö, yhteiskuntatieteitten maisteri joka toimi yhdenvertaisuusviraston häpeärangaistusosaston osastopäällikkönä.
Avoin rasismi johti ilman muuta vankilaan. Tai tilanpuutteen vuoksi perustetuille uudelleenkasvatusleireille. Mikro- ja puolimakroaggressiota vastaan puolestaan toimittiin julkisilla häpeärangaistuksilla. Toisin sanoen kyseisiin aggressioihin syyllistynyt joutui lukemaan kameran edessä julkisen anteeksipyyntölausunnon jota kutsuttiin nimellä mielenpuhdistus. Mikäli kyseinen mielenpuhdistus ei kiinnostanut, sitä seurasi työpaikan menetys ja sitä myötä elintason romahdus. Yhdenvertaisuusviraston valta äärimmäisen tasa-arvon Suomessa koski myös yksityistä sektoria joten yrittäjänkin oli pakko irtisanoa työntekijänsä jos niin määrättiin. Jos vastaanhangoittelija oli perheellinen, niin kieltäytyminen oli merkki avoimesta rasismista ja se tiesi lasten välitöntä huostaanottoa. Työttömille – joita oli paljon – ja eläkeläisille taas luettiin niin ankarat taloudelliset sanktiot kieltäytymisestä että se tietäisi jo nälän näkemistä. Jossa sosiaalihuolto ei auttaisi. Heille häpeärangaistuksen vaihtoehtona oli meno kerjuulle.
Häpeärangaistuksen teho oli kiistaton koska se oli julkinen. Sen tukena olivat ihmismielen niljaisimmat piirteet eli tirkistelynhalu ja vahingonilo. Kaikki mielenpuhdistukset olivat nähtävillä yhdenvertaisuusviraston Häpeäkanava-sivuilla. Sivuilla, joilla kukaan ei tunnustanut käyvänsä mutta joissa oli viikottain satoja tuhansia kävijöitä. Julkinen häpeä ja sen pelko oli tehnyt ihmisistä korostetun varovaisia, varsinkin kun kameravalvonta kattoi kaikki taajamat lähes sataprosenttisesti. Mielenpuhdistukseen joutuneet joutuivat kohtaamaan ilkeät huhut, selän takana puhumiset ja joutumiseen eristetyksi töissään vaikka he niitä saivatkin rangaistuksen kärsimisen jälkeen jatkaa.
Annika katsoi tämänpäiväistä lähetysaikataulua. Lähetettävät mielenpuhdistukset olivat toki edellisenä päivänä ennaltanauhoitettuja. Suora lähetys olisi antanut joillekin uskalikoille mahdollisuuden mielenilmauksiin ja sitähän riskiä ei häpeärangaistusosasto ottanut. Lähetys alkaisi perinteisesti klo 17.10 jolloin uudet mielenpuhdistukset tulisivat julkiseen levitykseen. Jahah, katsotaas…
1. 46-vuotias Senja Essinen oli tullut kulman takaa, nähnyt vastaantulevan afrosuomalaisen naisen ja kääntänyt nopeasti päänsä toiseen suuntaan välttäen ystävällistä katsekontaktia. Tapaus oli tallentunut valvontakameraan ja kyseessä oli selvä puolimakroaggressio.
2. 60-vuotias Martti Miettilä oli ollut asiakkaana afrosuomalaisen taksikuskin kyydissä. Miehet olivat ajomatkan aikana keskustelleet jalkapallosta. Miettilä oli kehunut taksikuskin hyvää kielitaitoa. Mikroaggressio oli tallentunut taksin valvontakameraan josta yhdenvertaisuusviraston valvonta-algoritmi oli sen välittömästi poiminut. Taksikuski oli itse ilmoittanut, ettei hän tuntenut tulleensa millään tavoin loukatuksi mutta mikro- ja puolimakroaggressioitten kohdalla ei tunneta poikkeuksia.
3. 72-vuotias eläkeläinen Liisa Hennesjärvi oli hymyillyt vastaansa tulleelle burkhaan pukeutuneelle arabinaiselle selkeän osoittelevaa teennäistä hymyä vaikka arabinainen oli Hennesjärvelle täysin vieras. Tällä mikroaggressiollaan Hennesjärvi osoitti, ettei hän pitänyt arabinaista yhtä lailla suomalaisena kuin hän itse ja syyllistyi näin rodullistamiseen ja toiseuttamiseen.
4. 38-vuotias opettaja Lasse Mortteinen oli ilmoittanut verkkokeskustelussa että miehillä ja naisilla oli jo kauan ollut yhtäläiset mahdollisuudet edetä työelämässä. Lausunto sotii täysin intersektionaalisen feminismin uhriutumisperiaatteita vastaan joten kyseessä oli häpeärangaistuksen vaativa mikroaggressio.
5. 22-vuotias Minna Einestö oli vaihtanut kadun toiselle puolelle nähdessään vastaansa tulevan kolme arabisuomalaista miestä. Hän oli myös selkeästi pitänyt tiukasti kiinni käsilaukustaan. Tämäkin tapaus oli tallentunut valvontakameraan. Raskauttavaa mikroagressiossa oli se, että toisella puolella katua häntä vastaan tuli kaksi suomalaista miestä eikä hän väistänyt heitä vaan valvontakamerassa näkyi, että hän hymyili eikä enää pitänyt kiinni käsilaukustaan. Tämä osoitti selvästi, että Minna Einestö piti arabimiehiä rasistisin perustein uhkana itselleen ja syyllistyi rodullistamiseen ja toiseuttamiseen.
6. Radanvarsikaupungin Yliopiston opettaja Heikki Tavallainen oli sanonut oppitunnillaan että se, mikä on ihmisellä jalkojensa välissä määrittelee hänen sukupuolensa. Yhteiskuntatieteitten opiskelija Anniina Innittät oli joutunut tämän järkyttävän hyökkäyksen seurauksena hakeutumaan yliopiston turvatilaan rauhoittumaan ja tehnyt ilmoituksen puolimakroaggressiosta minkä myös kameratallenne vahvisti.
7. 58-vuotias Raisa Kuronen oli ostanut Radanvarsikaupungin kauppakeskuksen kahviossa kahvin ja leivoksen. Hän suoritti maksun käteisellä ja kun afrosuomalainen naismyyjä antoi hänelle vaihtorahat, hän laski ne tarkasti myyjän edessä osoittaen äärimmäisen epäluottamuksen myyjän rehellisyyttä kohtaan rodullistavalla periaatteella. Niin myyjä, kuin tilanteessa omaa vuoroaan jonottanut Järjestelmäpuolueen vasemmisto-osaston aktivisti vaatii tästä puolimakroaggressiosta häpeärangaistusta.
Ja senhän ne, piru vie, saavatkin, totesi Annika Kirskiö. Laki ja vallitseva käytäntö sekä vaatii että takaa sen. Annikalla oli käytössään suuri määrä valmiita katumussabluunoita ja Kuronen oli joutunut lukemaan seuraavan:
- Viime tiistai oli elämässäni niin häpeällinen että toivoisin katoavani maan päältä. Ymmärrän nyt että loukkasin supisuomalaista afrosuomalaista ylimielisellä käytökselläni, niin kuin me valkoiset olemme aikanaan loukanneet mustia sisaria ja veljiämme orjuuden ja siihen liittyvän väkivallan kirouksella joka koskee meitä suomalaisia aivan samalla lailla kuin suurempia siirtomaamaita.
- Laskemalla vaihtorahani esitin samalla epäilyn siitä, että myyjä, joka ahkerasti ja tunnollisesti suoritti palvelustehtäväänsä olisi mahdollisesti pimittänyt ja varastanut minulta rahaa. Samalla esitin myös selkeän epäilyn siitä että epäilin hänen laskutaitoaan ja tällä tavoin esitin loukkauksen hänen ihmisarvoaan kohtaan.
- Pyydän anteeksi ja kadun syvästi. Ymmärrän samalla sen, että minulla ilman omia ansioita etuoikeutettuna valkoisena ihmisenä on vielä paljon oppimista intersektuaalisen tasa-arvon tiellä. Vanhat mädäntyneet ja onneksi jo historiaan jääneet kouluopetukset eivät ole vielä kokonaan lakanneet vaikuttamasta minuun ja siksi kiroan ne menneet sukupolvet jotka syöttivät minulle aikanaan tätä rasismin ja epätasa-arvon synkkää myrkkyä. Mutta pyrin kaikin keinoin poistamaan sen myrkyn mielestäni ja tulemaan paremmaksi ihmiseksi.
- Vielä kerran: pyydän anteeksi. Täydestä sydämestäni.
Mielenpuhdistus onnistui tyydyttävällä tavalla vasta kolmannella yrittämällä ja silloin Kuroselta pääsi jo kyyneleitäkin. Epäilemättä ne eivät päässeet aidon katumuksen ja ojentumisen vuoksi vaan vihasta ja katkeruudesta mutta lähetyksessä ne näyttivät kyllä silti erinomaisen hyvältä. Varsin hyvin olivat onnistuneet nuo muutkin mielenpuhdistukset ja ihmisten tirkistelynhalu ja vahingonilo hoitaisivat loput. Annika oli työhönsä hyvin tyytyväinen. Hän tunsi tekevänsä järjestelmän kannalta ensiarvoisen tärkeää sekä rankaisevaa että ennaltaehkäisevää työtä.
ATK-valvoja Vertti Laatikainen kävi ilmoittamassa Annikalle että kaikki oli kunnossa ja lähetys saattoi alkaa normaalisti. Annika Kirskiö nyökkäsi ja poistui omaan toimistoonsa. Vertti jäi valvomaan lähetystä ja ajatteli samalla että hän teki puhtaasti huoran hommaa, tosin ne perinteiset huorat olivat asiakkaalleen rehellisempiä. Mutta Vertillä ei ollut vaihtoehtoa. Joko tämä työ tai sitten siirtyminen persaukisena parakkiasuntoon.
Annika Kirskiötä Vertti suorastaan pelkäsi. Ei siksi että Kirskiö olisi varsinaisesti käyttäytynyt mitenkään epäkohteliaasti tai ylimielisesti. Lähinnä hänellä oli kasvoillaan sellainen tyhjä mallinuken hymy. Pelottavaa oli, että hän oli kopio niin monesta johtajasta joihin Vertti oli törmännyt. Ajatukseton ja mielipiteetön tyhjä paperi jolle hallitseva järjestelmä ja sen vallitseva todellisuus oli se ainoa mahdollinen todellisuus. Hän ei kyseenalaistanut sitä sillä hänellä ei ollut päässään mitään, millä sitä kyseenalaistaisi. Lisäksi hän oli täydellisen huumorintajuton ja omasi hänen omaksumansa epistolan ulkopuolelta äärimmäisen huonon yleistiedon. Eihän hän sellaista tarvinnutkaan. Hän oli täydellinen johtajapiika järjestelmälle. Hän vain suoritti annetut tehtävät uskoen niiden absoluuttiseen oikeellisuuteen ja oli siitä ylpeä. Epäilemättä hän nukkui yönsä hyvin.
Mutta Vertti ei nukkunut. Hänen syöpänsä oli kyky ajatella ja hän tiesi, että virkakoneisto ei intersektionaalisen feministisessä Suomessa ollut enää kansalaisten palvelu- vaan sortokoneisto joka tuhosi ihmisten elämiä ja saattoi ihmiset pelon vallassa varomaan toisiaan. Häpeärangaistus oli osa – ja tehokas osa – sitä. Se saattoi häpeän kohdanneet ihmiset vankilaan jonka kaltereita ei näkynyt mutta jotka olivat kaikkialla ja kulkivat heidän ympärillään. Kaltereita pitivät yllä ne pari sukupolvea jotka olivat kasvaneet kaikenlaisten tosi-tv-ohjelmien parissa ja oppineet nauttimaan toisten epäonnistumisesta, häpeästä ja ahdingosta. Häpeäkanava oli luontaista jatkumoa sille, tosin se ei ollut enää pelkkää sairasta tirkistelyviihdettä vaan siinä oli kyse ihmisten oikeasta häpeästä ja ahdingosta. Ja niin kovin monelle ihmiselle se oli tosi-tv:täkin koukuttavampaa viihdettä. Mikä teki siitä parhaan mahdollisen aseen ja pelotteen Järjestelmäpuolueelle.
Näin ajatteli myös Vertin työkollega, Nigeriasta Suomeen muuttanut Ekene Duruaku. Joskaan ei koskaan julkisesti. Mutta kun hän aika ajoin ryyppäsi ja saunoi Vertin kanssa hän palasi aina samaan:
- Olen hyvä työntekijä mutta ei minua arvosteta sen vuoksi mitä työssäni osaan. Ei minua itse asiassa arvosteta ollenkaan. Minua pelätään ja minut on nostettu pelon jalustalle ainoastaan pärstäni värin vuoksi. Vain ja ainoastaan sen. Minä olen vallitsevan järjestelmän lemmikki ja halinalle. En minä tätä halunnut. Minä haluan olla mies. Työmies ja isä. Hyödyllinen ja tarpeellinen. Nyt minä olen vain järjestelmän friikki jolle kaikki kumartavat koska pelkäävät häpeärangaistusta.
Vertti tiesi myös että intersektionaalista päämäärää täysin rasismivapaasta Suomesta ei koskaan saavutettaisi koska sitä ei edes haluttaisi saavuttaa. Sen saavuttaminen tarkoittaisi että valtavaksi kasvanut valvonta-, propaganda- ja syyllistämiskoneisto muuttuisi tarpeettomaksi. Eikä kyseisen koneiston nomenklaturaan kuuluvista ihmisistä olisi koskaan mihinkään varsinaiseen työhön. Siksi koneisto pidettäisiin voimassa ikuisesti ja sen myötä tavoiteltavan rasisminvastaisen päämäärän rajoja venytettäisiin loputtomasti. Tarvittaisiin aina vain uusia ihmisiä jotka joutuivat julkisesti häpäisemään itsensä. Että heidän häpäisijät saisivat elantonsa.
Tavallisten ihmisten häpeä oli tämän järjestelmän polttoainetta. Järjestelmän, joka oli betonoinut valtansa eikä sitä voinut enää pysäyttää eikä syrjäyttää. Toki Vertti ymmärsi että tämä järjestelmä tulisi aikanaan hajoamaan omaan mahdottomuuteensa joko täydellisen talousromahduksen tai ahneeksi käyvien islamilaisten aloittaman sisällissodan myötä. Mutta se veisi oman aikansa. Pitkän ajan. Ehkä Vertti sen ehtisi nähdä, ehkä ei. Mutta sitä hän ei koskaan ymmärtänyt että tämä intersektionaalisen feminismin hirviö oli aikanaan päässyt valtaan vaalien kautta.
Mitä helvettiä ne ihmiset olivat silloin aikanaan oikein ajatelleet?
