Reunansyrjä, Radanvarsimaakunta, tuonnempana…
Pienen kyläkeskustan lisäksi Reunansyrjä koostui pääosin hajallaan siellä täällä olevista omakotitaloista. Omakotitaloista joissa asui rauhallisia ihmisiä jotka pitivät huolen omista asioistaan häiritsemättä muita mutta auttaen toisiaan aina tarvittaessa. Talkoohenki eli vielä näillä selkosilla. Yksi näistä taloista sijaitsi muutaman kilometrin päässä Reunansyrjän keskustasta. Tavallinen, kymmeniä vuosia vanha yksikerroksinen omakotitalo. Yksityistien sivussa. Eihän täällä enää muita teitä ollutkaan kuin yksityisteitä. Talon takana tien varrella oli vielä pari taloa muutaman sadan metrin päässä.
Talossa asusti seitsemänkymppinen eläkeläispariskunta. Asko ja Annikki Ahola. Aholat nauttivat pientä saunan jälkeistä iltapalaa. Kahvi oli keitetty keittiön liedellä joka antoi taloon mukavasti lämpöä. Lämpöä tarjosi myös varaava takka. Keittiön pientä valoa lukuunottamatta talo oli pimeä. Sähköä kannatti säästää sillä haja-asutusalueen asukkailta perittiin kaksinkertainen ilmastoperusteinen sähkönsiirtomaksu. Siitä ei tingitty joten ainoastaan käytöstä saattoi säästää. Samoin syrjäseudun asukkaat joutuivat maksamaan polttoaineestaan erityisrangaistusveron. Se teki pahan loven muutenkin köyhien ihmisten lompakkoon.
Silti näillä selkosilla pysyttiin ja haluttiin elää. Niin olivat pysyneet Aholatkin. He olivat tehneet työuransa aikanaan kolmenkymmenen kilometrin päässä Naakkamossa mutta nyt he ajoivat enää kerran viikossa paikalliseen Reunansyrjän kauppaan. Ei ollut tarvetta liikkua muualla. Eikä pienintäkään halua muuttaa sillä näillä selkosilla oli rauhallista ja ihmisiin saattoi luottaa. Se suuri ja edistykselliseksi kehuttu maailma oli tietysti valitettavan lähellä. Nykyisin jopa Naakkamossa. Jota etnistä edistyksellisyyttä valtamedia mainosti. Valtamedia, jota Aholat eivät olleet enää aikoihin jaksaneet seurata. Jossain vaiheessa tyhmempikin tajusi kusetuksen. Eivätkä Aholat olleet tyhmiä.
Pariskunta nautti iltapalaa ja Asko huomasi että pihatielle ajoi pakettiauto. Sellainen Volkswagenin henkilöpaku. Siellä näytti olevan enemmänkin porukkaa. Mitään tuttuja ne eivät olleet. Asko olisi tunnistanut auton jos siinä olisi ollut tuttuja ja tähän aikaan yleensä soitettaisiin jos oli jotain asiaa. Kun pakun ovet aukesivat Asko huomasi että se edistykselliseksi kehuttu maailma oli tullut sitten heidänkin pihalleen. Hän nousi, meni asekaapilleen ja sanoi samalla Annikille:
- Niitä tulee nyt. Soita heti Numeroon.
Annikki ymmärsi ykkösellä ja kaivoi kännykän. Eikä kysellyt mitä ne olivat.
Mikä oli Numero?
Samalla voisi tietysti kysyä että mikä oli syrjäseudun turvallisuustilanne. Se oli reunansyrjäläisille selvinnyt muutama kuukausi takaperin kun eräs poliisi Radanvarsikaupungista oli osallistunut kyläkokoukseen. Epävirallisesti ja siviilipuvussa. Hän puhui asioita joita Suomessa ei saanut puhua ääneen:
- Niin… nythän tilanne on kuulkaa se, että te olette yksin. Poliisi ei tule näille selkosille enää. Ei ellei ole selvästi ruumista esillä. Ja siinäkään se ei pidä kiirettä. Mitäs sitä jo kertaalleen kuolleen kanssa hötkyilemään. Poliisin rajusti vähentyneet voimavarat joudutaan käyttämään etnoalueilla käytävään matalan intensiteetin sisällissotaan sekä nomenklaturan vartioimiseen. Se, mitä sisäministeri ja Radanvarsikaupungin poliisipäällikkö puhuvat julkisesti kaikkien suomalaisten yhteisestä turvallisuudesta on täyttä paskapuhetta. Te olette yksin. Te olette suojatta. Niin kuin on suurimpien kaupunkien ulkopuolinen väestö koko maassa. Te ette kiinnosta valtakoneistoa. Teitä ei ole sille olemassakaan. Ja koska näin on, se tarkoittaa myös sitä, että poliisi ei myöskään enää vahdi teidän tekemisiänne millään tavalla. En esitä neuvoja. En yllytä mihinkään. Totean vain, että tehkää keskenänne tarvittavat johtopäätökset.
Reunansyrjässä tehtiin johtopäätökset. Varsinkin kun tiedettiin että etnoalueilta oli alkanut tulla seurueita ryöstämään syrjässä asuvien suomalaisten asuntoja. Avoimesti ja röyhkeästi. Ihmisuhreiltakaan ei oltu vältytty. Ei vielä onneksi Reunansyrjässä mutta Naakkamossa, Tyrellissä, Heukensaaskissa ja Paljasvedessä sitä oli tapahtunut. Eikä poliisi ollut tehnyt asialle sen enempää kuin että kirjasi tapahtuneen. Jos rikosilmoitus oli tehty verkossa. Paikalle poliisit eivät vaivautuneet. Muuta kuin toteamaan että jaa, kuolleita nuo suomalaiset näyttävät olevan. Merkitään tiedoksi. Ei aiheuta toimenpiteitä.
Jotain oli tehtävä. Ei tässä sentään teuraaksi suostuttu. Olihan kylällä sentään aseita. Paljon aseita. Ja kyläläisillä itsellään oli kyky organisoitua. Jos järjestelmä ei suojele ihmisiä niin sitten heidän täytyy tehdä se itse. Vaikkei järjestelmä sitä hyväksyisikään. Mutta näillä selkosilla ei kulissien ylläpitäminen enää kiinnostanut. Oma henki, elämä ja turvallisuus kiinnosti enemmän.
Päätettiin perustaa kylävartio ja sen ytimenä oli Numero. Jotain hyötyä tästä nykyajan tekniikastakin oli. Perustettiin yhteinen numero. Jos kuka tahansa soitti siihen, numero lähetti hälytyksen kaikille kyläläisille. Hälytystä oltiin testattu pari kertaa ja testaus oli onnistunut.
Nyt se tulisi ensimmäistä kertaa käyttöön tosimielessä. Ympäri Reunansyrjää kännykät hälyttivät:
HÄLYTYS: AHOLAT
Asko otti asekaapistaan .222-kaliiberisen Tikka T3-kiväärinsä jossa oli valmiiksi kiinni kuuden patruunan lipas. Toisen lippaan hän laittoi taskuunsa ja otti samalla mukaansa rinnakkaispiippuisen Suhl-haulikon. Hän siirtyi rappusille ja laittoi aseet seinää vasten niin että ne eivät vielä näkyneet. Pakettiautosta alkoi nousta porukkaa joka oli selkeästi kotoisin eteläisemmiltä leveysasteilta. Heidän aikomuksistaan ei ollut epäilystä. Miehet puhuivat omaa kieltään ja naureskelivat välillä. Asko tuli esille ja sanoi:
- Te poijaat olette nyt aivan väärässä paikassa. Olkaa hyvät ja poistukaa välittömästi.
Mies joka näytti kuusihenkisen joukon johtajalta vastasi naurahtaen:
- Sinä ukko mene pois. Me tehdä mitä halutaan. Ole hilja tai me hakata sut.
Asko otti esille kiväärinsä, veti patruunan piippuun ja sanoi:
- Ettekö te pojat kuulleet mitä mä sanoin?
Joukon johtajan itsevarmuus näytti hieman rapisseen mutta hän sanoi kuitenkin:
- Sina ei uskalla ampua. Te suomalaiset pelkuri.
Asko kohotti kiväärinsä, ampui laukauksen joka meni muutaman sentin johtajan päästä ohi ja pakettiauton tuulilasista läpi. Joukon johtajalla näytti olevan mukanaan pistooli ja kun hän alkoi kaivella sitä housujensa selkämyksestä oli Asko vetänyt jo uuden patruunan piippuun ja osoitti aseellaan johtajan rintaan:
- Jos se pistooli nousee yhtään ylemmäksi niin minä ammun. Ja jos minä joudun ampumaan sinut niin sen jälkeen tältä manttaalilta ei lähde yksikään jätkä elävänä. Sillä niin kuin kuulette, tänne on tulossa muitakin.
Samalla rappusille oli tullut myös Annikki joka oli soittanut puhelun Numeroon. Hänen kädessään oli pienoisrevolveri jonka rullassa oli yhdeksän erittäin hyvää syytä poistua paikalta. Muut miehet alkoivat huutaa omalla kielellään joukon johtajalle. Äänessä kuului pelko. Joukon johtaja pudotti aseensa maahan. Muilla miehillä ei ollut kuin teräaseita ja ne putosivat käskemättä.
Paikalle alkoi tulla myös autoja. Ensin kaksi henkilöautoa. Ja niissä kaksi haulikkoa, hirvikivääri ja pienoiskivääri. Sitten pakettiauto. Kaksi haulikkoa, metsästysluodikko ja pienoispistooli. Sitten taas kaksi henkilöautoa. Ja taas kaksi. Ja lisää oli tulossa. Hälytys oli toiminut. Aseistetut reunansyrjäläiset tulivat kaikki toiselle puolelle pakettiautoa. Etnojen takana ei ollut kuin metsää. Ampumasektori oli vapaa. Mitään etnoille tyypillistä uhoamista ei kyläläisiltä kuulunut. Oli vain hiljaisia suomalaisia ja tunkeilijoita kohti osoitettuja aseita. Etnojen ilme oli vaihtunut nopeasti ylimielisyydestä pelkoon ja sitten suoranaiseen kauhuun.
Samalla paikalle tuli kauhalla varustettu traktori jossa oli lava perässä. Traktorin ovi avautui ja kuskillakin oli kädessään hirvikivääri. Asko totesi kutsumattomille vieraille:
- Te pojat saatatte ymmärtää miksi tuo traktori tuli tänne. Jos ette halua päätyä sen lavalle niin teidän kannattaa lähteä.
Vieraskielinen ajatustenvaihto vain kiihtyi. Etnojoukon aseista riisuttu johtaja huusi:
- Hyva on. Me lahdeta.
Hän aukaisi pakettiauton oven mutta siihen Asko totesi:
- Ei poijaat… ette te sillä autolla lähde… te kävelette… auto jää tänne…
- Mutta… Naakkamo… kolmekymmentä kilometri…
- Niin. Eli äkkiäkös te nuoret, terveet ja hyvinsyöneet pojat sen kävelette. Ja ennen kuin lähdette niin jätätte siihen maahan lompakkonne ja kännykkänne. Teidät tarkistetaan. Mikäli joku panee vähänkin hanttiin niin silloin te luovutte myös kengistänne ja kävelette sitten sukkasillanne.
Katastrofiin päättynyt helppo suomalaisten omaisuuden realisointi- ja oman egon nostatuskeikka muuttui marssiksi jonka taustalla olisi voinut soida Volgan lautturit. Kuusi etnorikollista kulki jalan Reunansyrjän keskustan läpi. Heidän edessään ajoi pari aseistettua autoa. Takana myös pari. Ja miehet näkivät kuinka talojen pihalla ihmiset seurasivat heidän kulkuaan. Joka talossa näytti olevan jonkunlainen ase. Kukaan suomalaisista ei huutanut mitään. He olivat ase kädessään täysin hiljaisia. Niin kuin siellä Aholoitten pihallakin. Ja se pelotti huutamis-, uhoamis- ja metelöintikulttuuriin tottuneita miehiä ehkä kaikkein eniten.
Marssi jatkui valvottuna Jätkimänjoen sillalle. Siellä yksi suomalaisista joilla oli haulikko kädessään sanoi:
- Alkakaa laputtaa. Älkää koskaan tulko takaisin. Ja me vahdimme teidän kulkuanne. Teitä tarkkailevat matkan päästä aseistetut autot. Jos te saatte päähänne mennä ryöstämään auton jostain matkan varrella olevasta talosta niin te saatte kuulan kalloonne.
Aholoitten pihalla miehet kävivät läpi ryöstäjistä ryöstetyiksi joutuneiden lompakkoja. Varsin mukavasti käteistä. Tyypit epäilemättä olivat mukana tajunnanlaajentajien bisneksessä. Tienasivat hyvin mutta halusivat saada lisäkicksiä elämäänsä ryöstämällä ja hakkaamalla suomalaisia lampaita. No, nyt lammas puraisi takaisin. Kaksi miehistä laittoi rahoista putsatut lompakot ja kännykät etnojen pakettiautoon, käynnistivät sen ja kaksi muuta seurasi omalla autollaan perässä. Miehet ajoivat ensiksi lähelle Naakkamoa, kääntyivät sieltä Heukensaaskin puolelle jossa ajoivat eräälle syrjäiselle soramontulle jossa pakettiauto sytytettiin palamaan.
Tapahtunut vaati kyläkokousta. Numero ja kylävartio oli toiminut. Mutta se ei välttämättä enää riittänyt. Oli varmaankin tullut aika muuttaa kylävartio suojelukaartiksi. Ja siihen kuului Jätkimänjoen sillalle asetettu jatkuva sekä aseistettu puomivartio. Tuli ottaa yhteys naapurikuntiin ja kehittää yhteistyötä. Ehkä myös yhteistä organisaatiota. Myös aseistusta tulisi parantaa. Sillä ehkä ja vain ehkä nuo karkoitetut etnot saattoivat tuumia ettei Reunansyrjään kannata tulla. Toisaalta ne saattoivat koota raskaammin aseistetun kosto-osaston. Olivathan he menettäneet kasvonsa pahemman kerran ja ehkä haluaisivat kostaa nöyryytyksensä. Ja niillä tiedettiin olevan konetuliaseitakin.
Reunansyrjässä tunnettiin tiettyjä venäläisiä yksityisyrittäjiä. Heidän kauttansa saatettiin hankkia rynnäkkökivääreitä. Kylässä kerättäisiin kolehti ja siihen osallistuisivat myös ryöstöä yrittäneet etnot lompakkoidensa sisällöllä. Sillä saataisiin hankittua muutama rynnäkkökivääri. Niille oli tarvetta. Sillä reunansyrjäläiset tiesivät että he olivat yksin.
Poliisi ei heitä auttaisi. Yhteiskunnalle heitä ei ollut olemassakaan.
Elettäisiinpä sitten sen mukaisesti. Hylkiöinä. Mutta kai hylkiöilläkin oli oikeus suojella itseään? Lupaahan heidän ei tarvinnut enää kysellä keneltäkään.
